Mistä tietää, että kesä on tulossa? Facebook feedissäni näkyy entistä enemmän juttuja, jotka kertovat minulle, miten voisin laihtua ja kiinteytyä (heh, päivän aihe: Katrikin on huomannut saman).

“This diet burns fat like no other.” “This 15 minute workout will tone your body in just 3 weeks.”

Suurin osa jutuista on täyttä humpuukia, mutta klikkaan silti. Ja myöhemmin löydän itseni puristelemasta paikkoja kylppäripeilin edessä. Aina Voisi Olla pari kiloa laihempi ja lantio voisi olla joitain senttejä kapeampi. En ikinä ole tyytyväinen.

En takuulla ole vartalo-kompleksieni kanssa yksin – siksihän niitä ihmedieetti-artikkeleita kirjoitetaankin. Omassa tapauksessani 9 vuoden mallinuralla on myös osuutta asiaan. Vartalon ainaisella mittaamisella ja virheiden etsimisellä rakennetaan nimittäin aika kieroutunut suhtautuminen omaa kehoa kohtaan. Ja vaikken aktiivisesti mallintöitä enää teekään, ovat tietyt asiat jäänneet selkärankaan.

Kuten se, että liian laiha ei voi olla. En ikinä kuullut, että kenellekkään olisi sanottu, että hän on liian laiha. Laihuus ei ollut ongelma vaan se, jos oli liian iso. Vaatteet voi aina pinnata hakaneuloilla, mutta on pahempi juttu jos niihin ei mahdu. Opin, että laihuus kannattaa.

Toinen asia on se, että iällä ei ole väliä. Kuulostaa ehkä hienolta, mutta tarkoittaa sitä, että samat säännöt pätevät niin 16 kuin 25-vuotiaille. Pitää olla samat lantion- ja rinnanympärysmitat. Valitettavasti naisen vartalo kehittyy juuri tuona aikana ja yhtäkkiä sinulle saattaa kasvaa peppu ja tissit. On hiton vaikeaa yrittää laihduttaa pois muotoja, jotka kehosi on päättänyt antaa sinulle. Jännitin melkein aina ennen töitä, mahtuuko peppuni vaatteisiin tai ovatko reisilihakseni liian treenatut ja isot kapeisiin housuihin. Kauneusihanteeni oli tikkumainen vartalo ja vihasin muotojani, vaikkei minulla “oikean maailman” mittapuulla edes ollut niitä.

Ja ollessani superpieni – ja näyttäessäni siltä, että minut voi napsauttaa katki yhdellä kädellä – en todellakaan tajunnut sitä ja ihaillut bootyani koko ajan peilistä. Voisi olla viisi kiloa laihempi ja lantio Voisi Olla Pari senttiä kapeampi, ajattelin. En ikinä ole tyytyväinen.

Jossain vaiheessa päätin, etten aio elää elämääni vatsamakkaroiden pelossa. Se on typerää.

Tämän tiedostamisesta oli kuitenkin pitkä matka itsensä hyväksymiseen, enkä ole maalissa vieläkään. Itsensä hyväksyminen (ja peilistä ihaileminen) vaatii jatkuvaa työtä, sillä naisten medioissa, muotikuvissa ja mainoksissa meille viestitään koko ajan, että voisimme parantaa itseämme jotenkin. Törmäämme liian harvoin juttuihin, jotka kyseenalaistavat tämän viestin ja muistuttvat meitä siitä, että olemme parhaita versioita itsestämme just nyt.

Tämän takia haluan jakaa kaksi kyseenalaistavaa juttua, jotka tulivat ainakin itselleni tarpeeseen jokakeväisen rantakunto-kiihkoilun yltyessä.

Ensimmäinen on tämä Broadlyn mahtavasti otsikoitu artikkeli selluliitin historiasta: Cellulite used to be chill. Appelsiini-ihohan ei ollut ongelma, ennen kuin kauneusteollisuus teki siitä ongelman naistenlehtien avulla. Selluliitti “lanseerattiin” kosmeettisena virheenä Ranskassa 30-luvulla, kun useissa naistenlehdissä julkaistiin artikkeleita siitä, miten tästä kamaluudesta pääsee eroon. Hätääntyneet lukijat alkoivat tarkkailla reisiään ja lähettivät avunpyyntöjä lehtien toimituksiin. Ennen kuin artikkelit julkaistiin, kukaan ei ollut pyytänyt apua tähän “ongelmaan”. Ameriikkaan selluliitin vastainen sota rantautui vasta 60-luvulla. Kuinka nopeasti meidät on saatu häpeämään apelsiini-ihoa! Kun mummoni syntyi, Suomessa oltu kuultukaan selluliitista. Ajatelkaa.

Selluliitissa ja naisten ihokarvoissa on paljon samaa. Kainalokarvojen ajaminen yleistyi 20-luvulla, säärikarvojen sheivaus 30-luvulla. Kaikilla kasvaa ihokarvoja ja suurimmalla osalla aikuisista naisista on enemmän tai vähemmän selluliittia. Olikin erittäin paskamainen temppu tehdä näistä luonnollisista asioista ällöjä ja häpeällisiä. Tehokas keino musertaa naisten itsetunto. (Ja tyhjentää lompakkoja: Luin juuri selluliittihoidosta, joka maksoi noin tonnin per hoitokerta.)

Toinen juttu, joka itsetunnon murentamisen sijan kohottaa sitä, on jo somessa useaan otteeseen jaettu Koko Hubaran rehellinen kirjoitus “ylipainosta”. Eli siitä, että kun naisella on vähän vatsamakkaroita ja reisien välissä ei ole “thigh gapiä” hänet tulkitaan tänä päivänä ylipainoiseksi. Käykää lukemassa, jos ette jo törmänneet juttuun – se saattaa muuttaa elämänne!

“Kun siinä sitten seisoin suihkussa ja puristelin mahaani ja siitä märkänä roikkuvia karvoja ajattelin ensi kertaa, että hei, tämähän on söpö näinkin tämä mun keskivartaloni. Mitä jos en tekisi tälle yhtään mitään. Jokin minussa halusi vain antaa jo vihdoin olla,” kirjoittaa Koko. Tuo vika lause tuntuu äärettömän hyvältä ja jännittävältä. Mitä tapahtuisi, jos vain antaisi olla? 

Joten: antaa kesän vaan tulla, minä olen ihan valmis jo nyt. Aion kerrankin olla tyytyväinen kaikkeen – niin elämään kuin ulkomuotooni. Kaikki on hyvin nyt, ei viikonloppuna, lomalla, pari kiloa laihempana. Aion antaa olla ja juoda skumppaa puistossa. YOLO.