Nyt vietetään taas vaatevallankumousviikkoa vuonna 2013 Rana Plazan tehdasonnettomuudessa kuolleiden muistoksi. Heitä oli yli 1100. Vallankumouksessa kannustetaan kysymään who made my clothes? Tämän kysymyksen kysyn nykyään itseltäni vaatekaupassa vuoden ympäri.

Kuka tämän teki on yksi shoppailumantroistani.

Emme ole ikinä eläneet yhtä kulutuskeskeisessä ajassa kuin nyt. Kuluttaminen ympäröi meitä ihan joka puolelta, eikä kuluttaminen ikinä ole ollut näin halpaa. Ostopäätöstä ei tarvitse miettiä kauhean monta kertaa, jos paita maksaa 10 euroa.

Aikaisemmin meitä kutsuttiin kansalaisiksi tai ihan vaan ihmisiksi, nyt olemme kaikki kuluttajia. Tämä ällöttää. En halua, että yhteiskunta näkee minut ensisijaisesti henkilönä, joka voi ostovoimallaan pyörittää taloutta.

Tämän kaiken keskellä on aika vaikeaa välttyä tavaranhimolta. Pitäisi kulkea laput silmillä, deletoida Instagram tai olla tyyppi, jolla on niin rautainen tahdonvoima, etteivät houkutukset häneen tepsi. Sitä minä en ole ja haluan jatkossakin lukea muotilehtiä ja selata Instaa, sillä nautin siitä, kun saan pukeutumiseeni uusia ideoita.

Tämän takia olen kehittänyt itselleni selviytymismekanismin, johon turvaudun, kun huomaan himoitsevani jotain. Kysyn itseltäni: kuka tämän vaatteen valmisti? Aika usein vastaus aiheuttaa piston sydämessäni, eikä enää tee mieli ostaa kyseistä tavaraa.

En halua olla ihminen, joka tukee muiden ihmisten riistoa.  En halua tukea modernia orjuutta. Sillä sitäkin vaateteollisuudessa tapahtuu.

Moderni orja on joku, jolla ei ole vapauttaa irtisanoutua työstään. Vaateteollisuuden moderni orja on esimerkiksi puuvillanviljelijä, joka on ottanut lainaa aloittaakseen bisneksenä ja ostanut velaksi siemeniä. Siemenet ovat niin huonolaatuisia, että taimiin iskee tuholaisia ja viljelijä joutuu ostamaan torjunta-aineita, usein samalta firmalta, joka möi ne surkeat siemenet. Lainaa kertyy vain lisää ja lisää ja viljelijä jää loukkuun. Modernia orjuutta on myös lapsityövoima. Lasten työpäivien pituutta tai oikeuksia ei valvota, sillä lapsityövoima on kiellettyä.

Näitä asioita ajatellessa tulee aina aika voimaton olo. Mitä hittoa minä pieni ihminen voin tehdä, kun maailmaa pyörittää itsekkyys ja jatkuva voitontavoittelu hinnalla millä hyvänsä? Ja onko ratkaisu oikeasti se, että ompelemme kaikki jatkossa omat vaatteemme? Hikityöpajat työllistävät kuitenkin todella monia, he tarvitsevat vain parempia työolosuhteita ja enemmän palkkaa. En tiedä vastusta tähän kysymykseen, mutta yhden asian teidän:

Yhden tärkeän asian voimme kaikki tehdä: voimme sitkeästi muistuttaa itseämme ja muita vaateteollisuuden epämukavasta totuudesta.

Kyllä, minäkin saatan edelleen ostaa asioita, jotka eivät ole niin vastuullisesti tuotettuja. Olen ihminen, en pyhimys. Tämän tekstin tarkoitus ei ole paasata omasta erinomaisuudestani vaan muistuttaa teitä ja itseäni siitä, miten aika moni vaate on päätynyt tähän maailmaan. Jonkun alipalkatun tehdastyöläisen toimesta jossain kaukana, olosuhteissa, joissa kukaan meistä ei ikinä voisi työskennellä.

Sen lisäksi, että puhumme eettisestä ja vastuullisesta muodista, puhutaan myös ongelmista niiden oikeilla nimillä. Eettisyys ja vastuullisuus ovat kivoja sisäsiistejä käsitteitä, jotka mielestäni etäännyttävät meidät ongelmasta. Meidän pitää puhua niistä ihmisistä, jotka pakertavat paskamaisissa olosuhteissa. Ihmisistä, jotka kuolevat liian nuorena, ihmisistä joille ei annettu mahdollisuutta suunnitella tulevaisuuttaan.

Mielestäni vaatteissa (ja muissa tavaroissa) pitäisi olla kuvia olosuhteista, joissa ne on tehty. Kuva työntekijästä, maininta hänen palkastaan ja mihin se riittää. Vähän samanlainen muistutus kuin tupakka-askeissa nyt on. On niin helppo unohtaa, mistä asiat tulevat ja vain hedonistisesti nauttia niistä. Poissa silmistä, poissa mielestä. Sama ongelma koskee lihaa. Jos näkisimme kaupassa, minkälaisissa olosuhteissa aamiaispekonimme on valmistettu, emme varmasti tarttuisi siihen.

Haluan uskoa, että sillä on merkitystä, että asioista puhutaan. Vaikka puhuisikin kuplassa. Vaikka kaikki muuttuisi tuskallisen hitaasti. Kun jostain asiasta puhutaan ja puhutaan, yhä useampi tulee tietoiseksi ongelmista ja niihin on pakko reagoida. Näin haluan ainakin uskoa. Siksi puhun teille ja puhun myös aina itselleni kun shoppailen. Kysyn: kuka tämän valmisti?

Muita asioita, jotka voivat muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi: 

Tue SASK:in toimintaa. Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskus tekee työtä sen puolesta, että mm. vaateteollisuuden työntekijät kehitysmaissa voisivat järjestäytyä liittoihin ja vaatia omia oikeuksiaan. Kirjoitin tästä tärkeästä asiasta viime vuonna: ”Ammattiliitot ovat ratkaisu vaateteollisuuden ongelmaan: liittoon kuuluva työntekijä tietää, mitkä hänen oikeutensa ovat, eikä pelkää vaatia niitä.”

Osallistu Vaatevallankumoukseen instassa: ota kuva väärinpäin käännetystä vaatteesta, tägää merkki ja kysy #whomademyclothes.

Painosta vaatemerkkiä lähettämällä meiliä, jossa kysyt, missä ja minkälaisissa olosuhteissa heidän vaatteensa valmistetaan.

Osta enemmän käytettynä! Luontokin kiittää. Kuvissa minulla on ylläni UFF:ista löydetty paita ja Levikset Lontoon Beyond Retrosta.

The post Shoppailumantrani: Kuka tämän ompeli? appeared first on Musla.