Jos teistä alkaa yhtäkkiä tuntua siltä, että olette vankina päättymättömän tarinan California-versiossa, onneksi olkoon. Tässä jaksossa käsittelemme köllötteleviä merinorsuja.

Olen erittäin eläinrakas ja ilokseni näin matkamme aikana pesukarhuja Joita Rakastan, merisaukkoja joita rakastan ehkä eniten ja nämä pulleat paksukaiset, joita rakastan myös erittäin eniten. On vaikea päättää kummat ovat söpömpiä; merinorsut vai merisaukot. Molemmat näyttävät suurilta elämästä nautiskelijoilta. En halua kutsua merinorsuja merinorsuiksi ollenkaan, vaan pelkästään pulleroiksi, koska ne olivat niin ihanan pulskia. Niiden söpöys perustuukin suurilta osin koomisuuteen. Läski oikein hyllyi, kun ne myllersivät rannalla lähemmäs toisiaan ja nautiskelivat auringonpaisteessa lämmöstä ja toistensa läheisyydestä. Saukot, joiden energia on vikkelää ja leikkisää ovat megaihania, mutta pulleroiden pulleus on niin huvittavaa, että olisin voinut ihailla niiden toimintaa koko päivän.

Merinorsut noudattivat ihailtavaa joie de vivre -elämän asennetta; ne halailivat toisaan, hymyilivät unissaankin, rapsuttelivat itseään nautinnollisesti ja totuuden nimissä näyttivät myös salaa rakastavan ympärillä parveilevien ihmisten huomiosta. Nyt puhutaan toki villieläimistä, joita saattoi ihailla vain vähän matkan päästä, mutta pullerot tiesivät ihan selvästi oman ihanuutensa ja nauttivat täysin siemauksin ihmisten ihailevista katseista.

Katseltuamme aikamme pulleroita, ajoimme Big Sur Bakeryyn kahville ja tuorepuristetulle appelsiinmehulle. Mietin, mitä kaikkea voisin merinosulta oppia:

1.
Harmaa ja beige? Who knew! Pötköttelevien kavereiden ruskean ja harmaan eri sävyt sointuvat ihanasti yhteen. Mietin, toimisiko sama vääriskaala vaatetuksessa? Himmeästi kiiltävissa materiaaleissa ehkä? Palaan asiaan.

2.
Ehkä merinosrun rentouteen vaikuttaa myös se, että niiden koko elämän ajan ne kuuntelevat meren ääniä. Se on tunnetusti erittäin rentuttavaa! Olen tyyppinä sellainen, joka häiriintyy helposti kovista äänistä ja melusta, enkä voi tehdä töitä musiikkia kuunnellen. Taidan kuitenkin testata aaltojen ääniä. Niitä löytyy esimerkiksi  Spotify:sta.

3.
Pitäisi hymyillä enemmän! Nuorempana olin hirvittävän ujo ja jörötin kokoajan, ettei kukaan olisi tullut puhumaan tai edes uskaltanut katsoa päin. Nykyään olenkin erityisen armollinen kiukkuisen ja pahantuulisen näköisille ihmisille, sillä tiedän, että he ovat yleensä vain vähän  epävarmoja itsestään. Nykyään en kuitenkaan tarvitse enää resting bitch face -suojaa, joten pitäisikin panostaa enemmän merinorsumaiseen ilmeeseen. Luin jostain joskus, että hymyily viestittää aivoillemme ilosta ja onnesta ja näin lisäävät ilon ja onnen tunteita, vaikka hymyilisimme aluksi vähän väkisin.

4.
Merinorsujen löllerömäinen ulkomuoto sopii niille täydellisesti! Se on ehkä osaksi tulos siitä, että ne vaan köllöttää kokoajan? Olen itse tehnyt nyt viimeisen vuoden aikana ihan hirveästi töitä ja laiminlyönyt liikunnan elämässäni. Merinorsu I love you, but I don’t want to be you. Joten aion ottaa parin kuukauden ajaksi personal trainerin ja ehkä uintiopettajan päästäkseni taas urheilurutiiniin.
Jos siellä joku tietää jonkun hyvän PT:n,  tai on itse sellainen, jonka kanssa voisi treenata salilla ja ulkona ja juosta ja pomppia ja joka on tiukkis muttei huuda, niin vinkatkaa! Olen kiinnostunut toiminnallisesta treenistä ja haluan olla nopea ja vahva.

Ja söpö, mutten merinorsu-söpö.

Ps. Tää meren äänet nauhoitus toimii täydellisesti kirjoittamisen taustaäänenä.