Muutama viikko sitten pakkasin kaikki imetysliivit ja topit paperikassiin ja päätin etten käytä niitä enää. “Enää ikinä!” julistin.

Kaikki sanoivat, että raskauden jälkeen en haluaisi enää nähdä ainuttakaan raskauden aikaista vaatekappaletta, Mutta raskausvaatteitakin enemmän inhoan imetysvaatteita. Ne palvelivat minua hyvin vauvan ensimmäiset elinkuukaudet, mutta olivat lähes yksinomaan funktionaaliset: pehmeät, sopivat sektiohaavan paranteluun ja ulkoiluun sekä vauvan hoitamiseen, mutta eivät kertoneet minusta mitään muuta, kuin sen, että olen juuri synnyttänyt ja omistan parhaillani elämäni ja kehoni pienelle vauvalle ja hänen tarpeisiinsa.

Jopa raskaana saatoin kertoa vaatevalinnoillani itsestäni jotain muutakin. Pitää hauskaa, korostaa pallomaista muotoani, mutta olla myös vähän individualisti.

Imettämisen lopettaminen sai hormonit heittelehtimään, olin ajoittain masentunut, väsynyt ja itkuinen. Toisaalta myös vapautunut, sillä keho alkoi tuntua enemmän omalta eikä lainatulta. Saatoin vihdoin pukeutua johonkin ja pysyä vaatteiden sisällä vain itseäni varten koko päivän.

Joka aamu yritin valita jotain päällepantavaa ja juhlistaa tätä uutta vapautta pukeutua vain itseäni varten, mutta usein olin tyytymätön. Unelmoin vaatekaapin siivoamisesta, jonkinlaisesta inventaariosta. Osa vaatteista puristaa vieläkin, korkeavyötäröiset Samuji-hameet odottavat vieläkin ylähyllyllä sitä, että saisin vetoketjun kiinni.

Lisäksi elämme juuri nyt poikkeuksellisia aikoja ja kaikki meistä viettävät entistä enemmän aikaa kotona, eristyksissä muista ihmisistä ja sosiaalisista tilanteista. Ajatus “pukeudun itseäni varten” ei ehkä ole koskaan ollut relevantimpi.

Mitä laitan päälleni, jos kukaan ei näe minua?

Minä en tiedä, sillä en oikein tiedä kuka olen. Eikä ihme: raskaus, imetys ja se, ettei käy töissä, muuttavat radikaalisti sitä, mitä vaatteiden funktionaalisuudelta vaaditaan, mutta myös minäkuvaa ja omaa vartaloa.

Minä olen paljon muutakin kuin ulkonäköni tai vaatteet joihin pukeudun, mutta pukeutuminen on myös iso osa arkipäiväistä elämääni. Vaatteet saavan meidän tuntemaan asioita, ne voivat nostaa mielialaa, piilottaa tai paljastaa meistä asioita. Jokainen valinta, myös valinta olla välittämättä, kertoo meistä kai jotain. Siltä se ainakin tuntuu.

Tällaisten pohdintojen äärellä olisi aina helppo todeta, että ulkonäkö ja tyyli ovat toisarvoisia asioita ja että järkevämpää olisi keskittyä oman henkisen puolen kehitykseen. En ajattele, että henkinen kehitys kuitenkaan sulkee pois asukriisejä. Valitettavasti. Vanhemmuus vaatii valtavasti henkistä kehitystä, ainakin ensikertalaiselta. Se saattaa valtavan henkisen venymisen äärelle, mutta koettelee myös ruumista.

Yleensä kevät aiheuttaa jonkinlaista “minä haluan uudistua!” -vimmaa muutenkin, mutta pienen lapsen kanssa kaikki on vähän eri tavalla. Aikaa itselle on vähemmän kuin ennen, priorisointi on kaikki kaikessa.

Kun omaa aikaa on, voin valita haluanko esimerkiksi siivota, kuntoilla, lukea kirjaa, jutella ystävän kanssa, kirjoittaa blogia, maksaa laskut tai selailla Instagramia. Ja koska yleensä joku edellä mainituista kiinnostaa enemmän tai tuntuu aidosti tärkeämmältä kuin oman minäkuvan ja tyylin reflektointi, jää kysymys “kuka olen ja mihin mä nyt pukeutuisin” vastaamatta.

The post Kysymyksiä tyylistä: kuka olen? Osa 1 appeared first on Musla.