Raskaana oleminen on ollut ihanaa. Luulin, että se olisi kamalaa, epämukavaa, jopa ällöttävää. Ajatus siitä, että mahassa lilluu ja kasvaa jotain, tuntui minusta pelottavalta ja vieraalta, synnytys pelotti, imetys kuulosti ahdistavalta ja kivuliaalta.

Olen aina pitänyt lapsista (okei, valikoidusti) mutta jopa vierastanut vähän vauvoja. Siihen ei ollut mitään syytä, lapset vaan tuntuivat lähestyttävämmiltä, hauskoilta ja mielenkiintoisilta. Vauvat taas… eivät?

SE Kaikki ON MUUTTUNUT.

Mä rrrrrakastan vauvoja! Vauvat on maagisia, tekee mieli koskea niihin ja siirrellä niitä paikasta toiseen, niiden muoto kiinnostaa – miksi ne on niin täydellisen muotoisia! Kuin kiviä, jotka on hioutuneet rantavedessä sileiksi ja pyöreiksi! Lämpimiä ja yhtäaikaa kevyitä ja painavia.

Ja raskaana oleminen on osoittautunut ihanaksi. Ensinnäkin kaikki pitää raskaana olevista ihmisistä ihan sairaan hyvää huolta. Olen aikuinen, yrittäjä ja melko itsenäinen – tottunut huolehtimaan itsestäni, hoitamaan itse omat asiani. Nyt kaikki huolehtivat minusta! Joogassa saan extraohjeita, neuvolassa hoitajia kiinnostaa kaikki, mitä mulle tapahtuu ja mun mies on viimeiset 20 viikoa tehnyt mulle joka aamu erilaisen kylmäpuristetun vihannes-hedelmämehun sänkyyn aamulla. Siis joka aamu! Ja sit se vielä tiskaa sen mehukoneen, mikä on suht ärsyttävää hommaa.

Olen myös aivan hämmästynyt siitä, miten iloisia ihmiset ovat muiden vauvoista. Siis kaikenlaiset randomihmiset vaikuttavat aidosti ilahtuneilta siitä, että meille tulee vauva.

Vartalo alkaa muuttua ja vaikka olin varautunut siihen, että se olisi kammottavaa, se onkin ihanaa. Tunnen itseni jo nyt pyöreäksi ja vähän kömpelöksi ja välillä tekee mieli vaappua, mutta en silti tunne itseäni epäviehättäväksi – päinvastoin. Miten tän tunteen saisi säilytettyä ikuisesti? Sillä myönnän: en ennen raskautta todellakaan ollut immuuni ajoittaisille, “apua, miks mä näytän paksulta ja en ole solakampi ja vahvempi ja pidempi ja laihempia ja kaikintavoin erilainen” -sekoiluille. Nyt olo on tosi itsevarma ja rakastava.

En pelkää synnytystäkään enään, mikä on järjetöntä. Mä vaan luulen, että se menee ihan hyvin ja jos ei mene, luulen, että selviämme siitäkin.

Tiedän olevani onnekas. En ole kärsinyt rankoista pahoinvoinneista, tiedän eräitä, joilla on ollut hirveä olo yli puolet raskaudesta. He ovat joutuneet salaa oksentamaan useita kertoja päivässä työhuoneen vessassa ja sitten jatkamaan työntekoa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikille sellaisista oloista kärsiville, lähetän voimaa ja tsemppiä ja haleja. Olen selvinnyt vähällä. Lisäksi tukiverkosto ympärilläni on kultaa kalliimpi. Saan olla töissä ihmisen kanssa, joka ei kertaakaan ole heittänyt ilmoille ajatusta, että äitiyslomasta tai raskaudesta olisi haittaa liiketoiminnallemme. Päinvastoin, Anna keskeyttää ihmiset puolestani ennen kuin kukaan ehtii kommentoida, tai millään tavalla kyseenalaistaa mitään, jos asia joskus nousee puheeksi. (Se itkettää mua joka kerta, nytkin.)

Myös jo lapsia saaneet ystäväni ovat olleet tukenani ihan uudella tavalla. Ystäväni Hanna jaksaa toimia 24/7 raskaus-kysy-ja-vastaa-hotline-vastaavana. (“Saaks tätä syödä?” “Onks tää normaalia?” “Koska mun maha kasvaa?” “Itkettää kaikki, help” ”MIKS TOI LÄÄKÄRI EI TARKISTANU MUN KOHDUNKAULAA”)

Kaikki saattaa toki muuttua. Synnytys voi mennä päin helvettiä ja loppuraskaus voi muuttua vaikeaksi. Mutta juuri nyt kaikki on ihanaa ja ajattelen, että on parempi arvostaa sitä ja antaa sen tunteen kantaa mahdollisimman pitkälle. Varsinkin, jos kaikki muuttuu.

Muistaisinpa elää näin myös ei-raskaana! Arvostaa ja olla kiitollinen useammin. Varmaan tähän vaikuttaa jotkut hullut raskaushormonit myös, kiitos niistä!