Mökistämme Juuan Timovaarassa olen ennenkin kirjoitellut. Postauksissani "Siellä missä sielu lepää" ja "Reissunaista laulattaa" olen kertonut, mitä nuo mökkimaisemat ja tuo seutu vaaroineen, metsineen ja järvineen minulle merkitsee.

Enkä malta olla nytkään itseäni toistamatta - kun tuonne mökille ajamme ja Varkauden jälkeen siellä Heinäveden kohdilla alkavat ensimmäiset kunnon mäki- ja vaaramaisemat näkyä, tunnen jo olevani lähellä kotia.

Sitä toista kotiani tämän nykyisen lisäksi. Sitä, jossa minun juureni ovat ja joka on minun sielunmaisemani.

Kun tuonne rantaan astelen ja istahdan laiturille, olen niin kotona. Siellä ajatus on avara, mieli tyyntyy ja sieluun löytyy rauha. Oli sää mikä tahansa, satoi tai paistoi, on tuo maisema minun sielunmaisemaani. 

Niinpä se on elämässäkin: välillä sade kastelee ja hetken päästä aurinko kuivattaa ja lämmittää.

Kun aurinko laskee lähisaarten ja niemen taakse, voisin sitä näkyä katsella vaikka kuinka kauan. Vaikka taivas on tumma ja pilvinen, kultaa aurinko laskiessaan maiseman.  Ja järven vesi toistaa kaiken. Pilvet. Puut. Auringonlaskun. Kunnes kulta pikkuhiljaa hiipuu vaaleanpunaiseksi kajoksi ja aurinko katoaa hetkeksi.

Silti täysin pimeä ei Pohjois-Karjalan yö tähän aikaan vuodesta ole.

Olimme päässeet matkaan vasta iltapäivällä ja oli jo yö, kun tulimme perille. Ja niin kuin aina ennenkin, tarkistin paikat heti autosta ulos päästyäni. Kaikki oli paikallaan. Ranta juuri sellaisena kuin muistin - mitä nyt puut olivat kasvaneet.

Mökki on seissyt Tuolla rannalla 30 vuotta - sen rakentaminen aloitettiin vuonna 1988 ja se valmistui seuraavana vuonna. Tuolloin olivat meidän häämme ja vanhempani tulivat rakennuksilta juhlimaan niitä kanssamme. Meillähän vietettiin heinäkuun alussa helmihääpäivää, 30-vuotishääpäivää, ja mökki on siis meidän avioliittomme ikäinen.  Laskimme isännän kanssa, että olemme käyneet tuolla mökillä ja noilla rannoilla miltei joka kesä; 3 kesää on jäänyt väliin sairauksien takia - ja minulta se kesä, jolloin aloitin työt Turun tuomiokapitulissa, sillä silloin ei minulla lomaa ollut, mutta isäntä kävi tuolloinkin lasten kanssa liki viikon reissulla noissa maisemissa. Vieläkin muistan, miten olin pakannut lapsille hurjan määrän vaatteita mukaan ja kun he palasivat matkalta, oli kassista otettu vain alusvaatteita - lapset palasivat samoissa vaatteissa kuin matkaan lähtivätkin;)

Tällä matkalla emme tarvinneet hellevaatteita. Mutta vaikka pilvet eivät kauas karanneetkaan, emme myöskään pahasti kastuneet. Sateet osuivat aikoihin, jolloin olimme joko nukkumassa tai käymässä Juuassa. Viileys ei haitannut ollenkaan - ulkona tarkeni, kun pisti lämmintä päällensä ja yöllä oli helppo nukkua, kun ei tarvinnut kärvistellä helteen keskellä.

Mökkimme on tavallinen hirsimökki ilman mukavuuksia. Aurinkopaneeli antaa sähköä sen verran kuin tarvitaankin - valot ja telkkari toimivat. Jääkaappi ja hella tarvitsevat kaasupullonsa. Ja lämmitys hoituu vuolukivitakalla.  Netti toimii - jos toimii, sillä kenttä tuolla katoaa välillä.

Saman järven rannoilla on äitini puoleisen suvun mökkejä enemmänkin ja suvun kaukana toisistaan asuvat jäsenet tapaavat täällä kesäisin toisiaan - tosin tällä matkalla tapasimme vain serkkuni, joka asuu koko kesän naapurimökillä ja setäni, joka toiselle naapurimökille saapuu heti, kun tietää, että äitini ja veljeni ovat saapuneet.

Kun minulle ja veljelleni alkoi syntyä jälkikasvua ja tilat mökissä käydä ahtaiksi, laajennettiin entistä varastoa aitaksi, jossa on lisää nukkumatilaa.

Isänihän ei ehtinyt montaa kesää tässä rakentamassaan mökissä viettää, sillä näille hänellekin niin rakkaille maille hän menehtyi metsää istuttaessaan. Isä kuoli saappaat jalassa ja onnellisena miehenä. Hän oli ehtinyt nähdä ensimmäiset lapsenlapsensa, minun tyttäreni ja veljeni pojan, ja hoitaakin heitä. Poikaani ja veljeni tytärtä ei isäni ehtinyt enää nähdä. Mutta luulen, että kyllä hän sieltä pilvien päältä on vuosien saatossa katsellut ja hymyillyt, kun tanner on serkusten askelista tömissyt.

Täällä ovat lapsemme rientäneet kivilaattoja pitkin rantalaiturille ja uimaan. Voi sitä riemunkiljuntaa - kyllä se on kuulunut aika kauas. 

Ja kun tuolla laiturinnokalla suljin silmäni, melkein saatoin ne itsekin kuulla.

Mökkitontillemme kylvettiin aikoinaan nurmikko ja sitä hoidettiinkin aikansa, kunnes lopulta päätimme, että annamme nurmikon sammaloitua.

Tontti on luonnon keskellä - miksi yrittää muuttaa kaunista luontotonttia joksikin muuksi? Sen verran luonnontilainen tontti on, että sieltä voi puolukat suoraan suuhunsa poimia ja saunavastat sitoa. 

Ja kun saunan piipusta nousee savu, tietää pääsevänsä maailman parhaan saunan puukiukaista höyryäviin löylyihin. 

Maanantaina menimme ja perjantaina lähdimme taas kotia kohden -  sanoimme jälleen kerran näkemiin mökille.

Mökille ja muistoille, joita siellä on syntynyt ja onneksi syntyy edelleenkin. Niin tälläkin matkalla. 

Se, miten pitkään mökki tuolla meidän suvullemme muistoja tuottaa, on vielä arvoitus. Niin pitkään kuin äitini, veljeni ja minä pystymme mökillä käymään, se tuolla pysyy ja juuri tuollaisena, mutta sitten, kun me emme enää jaksa näitä matkoja reissata, on perheen nuorten mietittävä, mitä mökin kanssa tehdään. Ehkäpä siellä vielä kerran pikkujalat tömistävät tannerta ja lasten riemunkiljahdukset raikuvat yli järven. Ehkä siellä vielä syntyy uusien sukupolvienkin muistoja. Ehkä.

(Claes Andersson)