Olen miettinyt paljon omaa äitiyttäni, monelta eri kantilta. Ajattelin äitienpäivän kunniaksi kirjoittaa siitä, vaikka tämä on nyt vähän angstin kautta pohdittua...



Ajattelin aina nuorempana, etten halua lasta. En tiedä miksi, ehkä se oli omaa epävarmuutta siitä, etten pärjäisi. Olin tosi epävarma aina, enkä uskonut riittäväni mihinkään. Kun kuitenkin päätös tehtiin, että lapsi saa tulla jos on tullakseen, luulin olevani täysin sinut asian kanssa. Yllätyin kuitenkin, kun ensimmäinen reaktio positiiviseen raskaustestiin oli ihan järkyttävä. Itkin ahdituksesta, en ilosta. Silloin taas ajattelin, että miten minusta voi ikinä tulla hyvä äiti, kun reagoin näin. Tämä ajatus pyöri mielessäni tosi pitkään.

Raskausaika oli tosi hankala. Jouduin lopettamaan mielialalääkitykseni, ja sen kyllä huomasi. En tosin osaa erotella mikä johtui lääkkeettömyydestä ja mikä taas raskauden tuomista hormoniheittelyistä. Olin kuitenkin tosi huonossa hapessa, sain kamalia paniikkikohtauksia, en uskaltanut mennä edes kauppaan kun olin varma, että kuolen. Iltaisin tuntui, etten saanut nieltyä mitään ja että tukehdun. Olin välillä niin poikki kaikesta oireiluista, että vain itkin. Se oli rankkaa, ja taas kerran pelkäsin, että kaikesta tästä kärsii myös tuo pikkuihminen, joka on samassa kehossa minun kanssani. Oikeastaan koko ajan vain pelkäsin.

Kun vihdoin koitti aika, että vauva tuli maailmaan, olin helpottunut. Tosin, koin olevani heti epäonnistunut äiti, kun en onnistunut imettämisen kanssa, enkä kokenut suurta rakkaudentäyteistä huumaa. Olin jotenkin odottanut, että maailmani menisi täysin sekaisin siitä rakkauden määrästä, jota koen heti kun saan vauvan syliin. Kamala sanoa ääneen, mutta en oikein tuntenut mitään. Koin olevani hirviö. Jälkikäteen kyllä ymmärrän, että tuo tilanne on niin kokonaisvaltainen, ettei tunteet pysy mukana. Ja toisaalta, vauva on aivan uusi ihminen, johon vasta hänen synnyttyään alat luomaan ihmissuhdetta. Silti tämäkin asia tuntui tosi kipeälle pitkään, ja mietin mikä minussa on vikana.

Olin jotenkin odottanut, että maailmani menisi täysin sekaisin siitä rakkauden määrästä, jota koen heti kun saan vauvan syliin. Kamala sanoa ääneen, mutta en oikein tuntenut mitään. Koin olevani hirviö.

Tyttären vauva-aikana olin jälleen tosi epävarma itsestäni ja äitiydestäni. Aloitin kuitenkin lääkityksen uudelleen, joten olo oli siinä mielessä aika neutraali. Minun oli silti tosi vaikea käsitellä tunteita, jotka koostuivat pääasiassa valtavasta ahdistuksen ja epätietoisuuden tunteesta, että mitä minun pitäisi tehdä etten pilaisi tätä lasta. Jollakin ihmeen epäloogisella tavalla peitin nuo ahdistavat tunteet kaikkeen muuhun turhanpäiväiseen. Se vain tuntui sillä hetkellä ainoalta poispääsyltä pahojen ajatusten luota, vaikkakin samalla se tarkoitti sitä, etten kohdistanut lapseeni niin paljon huomiota kuin oikeasti olisin halunnut. Se johti jatkuvaan epäonnistumisen tunteeseen, jossa tiesin ja tunnistin koko ajan toimintani, mutta en halunnut itsekkäästi muuttaa tapojani. Olen oikeastaan aina kokenut syyllisyyttä tästä. Pahinta oli, kun taaperoiässä tyttö ei yhtään tykännyt halailuista, ja koin sen suorana todisteena siitä, että olen epäonnistunut äiti, joka ei ole luonut luottamuksellista, rakkaudentäyteistä suhdetta. Tosin nykyäänhän tytär tykkää läheisyydestä ja halailuista, joten tuo on ollut joku tietty vaihe vain. Sainpahan siitä kuitenkin kehitettyä itselleni vuosien kriisin.

Pahinta oli, kun taaperoiässä tyttö ei yhtään tykännyt halailuista, ja koin sen suorana todisteena siitä, että olen epäonnistunut äiti, joka ei ole luonut luottamuksellista, rakkaudentäyteistä suhdetta. 

Nyt tytär on 7-vuotias, reipas ja iloinen tyttö, josta olen suunnattoman onnellinen ja ylpeä. Silti koen koko ajan haasteita käsitellä äitiyttäni järkevästi. Tiedän, että olen aika ajoin masentunut, ja sen myös tytär näkee ja kokee. Se väsymyksen tunne on vain niin valtava ja kaikkiallinen, että en jaksa mitään. Sydän sanoo koko ajan, että tyttäreni on oikeasti elämäni paras asia, mutta keho painaa jarrut pohjaan ja vajoan erikoiseen tilaan, josta ei pääse edes rakkaudentäyteisellä sydämellä. Olen ihan varma, että tämä jättää jälkensä myös tyttööni, ja tiedättekö kuinka paljon se tieto sattuu. Edelleen koitan käsitellä myös kamalia pelkotiloja liittyen tyttöön, koska menettämisenpelko on omissa ajatuksissa läsnä tosi usein, liikaa. Siinä on vähän sellaista pakkoajatuksen tapaista, mikä menee överiksi monesti. Enää en kuitenkaan koita paeta näitä ahdistavia ajatuksia kylmettämällä itseäni ja keskittämällä elämääni johonkin turhaan, vaan koitan kovasti käsitellä ne ajatuksen alta pois.

Tämä tuntuu vähän rankalle kirjoittaa näin suoraan. MUTTA, meillä on silti ollut ihan älyhyvä elämä, vaikka vähän negaa tässä kirjoitankin. Ollaan tehty ja koettu vaikka mitä, ja ollaan kasvatettu toisiamme ihmisenä. Meillä on yhtä pöljät jutut keskenämme, ja me pidetään toisistamme aina huolta. Me ollaan aika hyvä pari
Hyvää äitienpäivää kaikille!