Novus Aditus Syömishäiriöoireilu, kehonkuva ja ongelmien ennaltaehkäisy kehonrakennus- ja fitnesslajeissa

Tiivistelmä:

• Kirjoituksen pituus ilman lähteitä: ~11 500 sanaa (52–64 minuutin lukuaika)
• Kirjoituksesta on tehty myös podcast, jonka pituus on 59:56. SoundCloud-linkki podcastiin on tässä.
• Tässä kirjoituksessa käsitellään syömishäiriöitä, syömishäiriöoireilua sekä kehonkuvan ongelmia kehonrakennus- ja fitnesslajeissa (= fysiikkalajeissa)
• Arvioni mukaan kehonrakentajista ja fitnesskisaajista 20–45 prosentilla on tai ollut syömishäiriöoireilua
• Yksittäisistä oireista merkittävin ja huolestuttavin on ahminta
• Myös kehonkuvaan liittyvät ongelmat, kuten lihasdysmorfia ovat yleisiä fysiikkalajeissa
• Valmentajalla on äärimmäisen tärkeä rooli syömishäiriöiden ennaltaehkäisyssä
  • Valmentajalla tulee olla riittävät tiedot ja taidot, jotta hän voisi ehkäistä omalla toiminnallaan syömishäiriöitä
• Syömishäiriöitä voidaan ennaltaehkäistä muun muassa joustavalla dieettaamisella ja suunnittelemalla kisadieetti siten, että se mahdollistaa järkevän painonpudotustahdin
• Urheilijat tarvitsevat dieetin aikana lähipiirin tukea
• Erityinen huomio syömishäiriöiden ja kehonkuvan ongelmien ehkäisyssä kannattaisi kiinnittää dieetin jälkeiseen aikaan, sillä silloin ongelmat näyttäisivät kasaantuvan
• Syömishäiriöiden ennaltaehkäisy ja tilanteeseen puuttuminen on koko lajiyhteisön vastuulla

I – pato murtuu

Kim makasi silmittömässä tuskassa hurjaa vauhtia kiitävän ambulanssin takaosassa ja kelasi taukoamatta tilanteeseen johtaneita tapahtumia.

Vain joitakin päiviä aiemmin Kim pumppaili hermostuneena lihaksiaan takahuoneessa ennen elämänsä ensimmäistä kehonrakennuskisaa. Juuri ennen lavalle ja parrasvaloihin astumista koko kisaa edeltävä dieetti vilahti elävästi hänen silmissään.

Kaikki ne yöt, jolloin pyörittiin sängyssä armottomassa nälässä. Kaikki ne illat, jolloin paleltiin sohvalla kahden peiton alla. Kaikki ne päivät, jolloin ajeltiin paikasta toiseen eväsrasiakylmälaukku Kian takapenkillä. Kaikki ne aamut, jolloin herättiin viideltä, jotta ennätettiin tekemään aamuaerobinen ennen Samsungin konttorille lähtöä.

Dieetin jättäminen kesken oli käynyt mielessä useamminkin Kuin kerran, kun dieetin aikana kohdattiin useita vaikeuksia. Tahdonvoimalla ja kovalla työllä Kim oli kuitenkin saavuttanut tavoittelemansa kunnon, ja kaikki kulminoitui syyskuiseen lauantaipäivään.

Kilpailu oli ohi kuin vilauksessa. Kisalavaunelman toteutuminen vuosien treenaamisen jälkeen tuntui siinä vaiheessa vähintään yhtä hienolta kuin se tosiasia, että enää ei tarvinnut olla dieetillä. Kilpailun päätyttyä kaikki dieetin aikana pinnan alla kuplineet tunteet puhkesivat.

Ja sitten syötiin. Ja syötiin.

Ja syötiin.

Seuraavat päivät Kim söi niin paljon kuin ikinä pystyi ja usein fyysisesti pahaan oloon saakka. Kimin paino nousi nousemistaan, kun hän ahmi kaiken mahdollisen ja mahdottoman ruoan: friteeratut nuudelit, benkkujenkut ja suklaaherkut sattuivat olemaan juuri niitä ruokia, jotka riistettiin pois dieetin ajaksi.

Kun viisi päivää oli kulunut kehonrakennuskilpailusta, Kim huomasi, että kaikki ei ole kunnossa. Muutama päivä aiemmin niin timanttisilta näyttäneet pohkeet Olivat silminnähden turvonneet ja koskettaessa tunnottomia. Varpaatkaan eivät oikein liikkuneet, vaikka Kim kuinka yritti pinnistellä. Kim linkutti sänkyyn makaamaan ja nosti jalat ylös odottaen, että tilanne helpottaisi.

Seuraavien tuntien aikana tilanne ei suinkaan helpottanut, vaan paheni. Turvotus lisääntyi ja lihakset kangistuivat entisestään. Jaloissa oli hirveät kivut, sikäli kun niissä oli vielä tuntoa jäljellä.

Lopulta Kim ei päässyt sängystäkään ylös, koska hänen jalkansa eivät enää liikkuneet kunnolla. Edes käsillä puskeminen pois sängystä ei onnistunut, koska Kim oli niin heikossa kunnossa. Kim otti puhelimen käteen, soitti hätänumeroon, ja pian hän makasikin jo ambulanssissa miettimässä viime päivien tapahtumia.

Sitten viiltävä etureiden kipu sumensi hänen silmänsä.

II – kisadieetin negatiiviset terveysvaikutukset

Kehonrakennus tai fysiikkalajit yleensäkin ovat lajina mitä hienoimmasta päästä. Kisatavoitteet ja niiden mukanaan tuoma urheilullinen elämäntapa opettavat ihmiselle kurinalaisuutta, päämäärätietoisuutta ja tuovat elämään selkeitä rutiineja. Pitkän dieetin päätyyn saattaminen voi olla hyvin palkitseva ja opettava kokemus, jollaista ei usein ole tarjolla.

Fysiikkalajien erottamattomalla osalla, lihaskuntoharjoittelulla on lisäksi monia terveyshyötyjä: se muun muassa tehostaa verensokerin säätelyä, vahvistaa luita ja ylläpitää toimintakykyä. Salitreenaaminen on myös erittäin turvallista: kehonrakennustyyppisessä harjoittelussa tapahtuu vammoja aivan käsittämättömän vähän, vain noin 0,24–1 loukkaantumista 1000 harjoitustuntia kohden. Se on huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi kestävyysjuoksussa, 2,5–12,1 loukkaantumista 1000 harjoitustuntia kohden²⁵.

Valitettavasti äärimmilleen viety, ihanteellisen kehonkoostumuksen tavoittelu ei ole aivan täysin riskitöntä sekään. Vaikka kehonrakentajalla ei vääntyisi polvi, nyrjähtäisi nilkka tai murtuisi solisluu, ei se tarkoita sitä, etteikö vammoja olisi siellä, minne silmä ei näe.

Ongelmat ovat jossain muualla – pinnan alla. Ne liittyvät enimmäkseen kilpailukunnon aikaansaamiseksi vaadittavaan kisadieettiin.

On varsin hyvin tiedossa, että kehonrakentajan tai fitnesskisaajan pudottaessa painoaan kisalavat tähtäimessä, kehossa tapahtuu selviä niin ulkoisia kuin sisäisiä muutoksia. Ulkoisen muodonmuutoksen näkee tietysti ennen ja jälkeen -kuvista ja selattaessa Instagram-profiileja aikajärjestyksessä, mutta sisäisten muutosten toteamiseen tarvitaan esimerkiksi hormonien pitoisuuksia selvittäviä mittauksia.

Kehonrakentajilla ja fitnesskisaajilla tehtyjen tutkimusten seurauksena tiedämme, että usein alhaiseen rasvaprosenttiin itsensä dieettaavilla saattaa tapahtua seuraavaa:

• sukuhormonit testosteroni eli estradioli (estradioli on yksi estrogreeneistä) laskevat^10,12,13
• stressihormoni kortisolin pitoisuudet nousevat^10,11
• kilpirauhashormoni T3 laskee^10,11
• kylläisyyshormoni leptiinin pitoisuudet laskevat^10–12
• nälkähormoni greliinin pitoisuudet nousevat^11,12.

Mikään yllä mainituista ei ole postiviinen muutos, tosin usein arvot kyllä palautuvat kisojen jälkeen ennalleen olettaen tietysti, että rasvaprosenttikin nousee^10,11.

Kaikkia havaintoja ei voi kuitenkaan tehdä skannereilla tai kaasukromatografioilla, mutta nekin ovat melko hyvin tiedossa. Dieetille olennainen kalorivaje saa aikaan aliravitsemusta ja nälkiintymistä. Kisadieetin aikana urheilijoiden painoa pudotetaan usein reippaasti ja pitkään, ja painonpudotuksen seurauksena urheilijan nälän- ja kylläisyydensäätely menee helposti tilttiin esimerkiksi juuri leptiinin ja greliinin pitoisuuksien muuttumisen johdosta.

Kisadieetin aikana ruokavaliota muutetaan harjoituskauteen verrattuna entistä terveellisemmäksi. Tämä on sinänsä helppoa, sillä fitnessurheilijoilla on varmasti samoja luonteenpiirteitä kuin muidenkin lajien urheilijoilla: tavoitteellisuus, perfektionismi, sinnikkyys sekä pettymystenpelko¹.

Fysiikkalajeissa on ainakin osittain vallalla käsitys, että ”fitness-elämäntyylissä” ei voida tehdä mitään kompromisseja ruokavalion suhteen. Usein ajatellaan, että ääriterveellisessä kisadieetin ruokavaliossa herkuiksi laskettavat ruoat on karsittava täysin pois, minkä lisäksi itse valmistettuja, valmistusvaiheessa keittiövaa’alla punnittuja ruokia kannetaan kylmälaukussa mukana. Syötyjen ruokien ja energiansaannin äärimmäinen kontrollointi sekä ruoka on vain polttoainetta -tyyppinen ajattelu ovat vieläkin arkipäivää fysiikkalajien parissa.

Fysiikkalajien sääntöihin kirjoitetut vaatimukset halutusta ulkomuodosta sekä vuosien saatossa muodostunut tuomarilinja varmistavat sen, että vuosien pohjatyön ja kisoihin valmistavan dieetin seurauksena on ulkomuoto, joka poikkeaa hyvin paljon keskimääräisestä väestöstä.
Lajikulttuuri on kehonkuvan kannalta armoton. Lihaksikkaita ja alhaisen rasvaprosentin omaavia urheilijoita ihannoidaan, mikä on tietysti ymmärrettävää, koska kehon lihaksikkuus, esteettisyys, symmetria ja alhainen rasvamassa ovat käytännössä merkittävin osa kilpailusuoritusta. Ihannointi liittyy siis osittain kilpailukyvyn ihannointiin.

Lajikulttuurin myötä kehojen vertailu on läsnä myös valmennusryhmissä, kisoihin valmistautuvien treenikavereiden keskuudessa tai vähäpukeisten treenaajien kuvia pullollaan olevassa sosiaalisessa mediassa. Toisaalta joillakin fitnessurheilijoita luotsaavilla valmentajilla voi olla tapana kommentoida esimerkiksi valmennettaviensa liiallista rasvamassan määrää tai fysiikassa olevia puutteita hyvinkin suorasukaisesti.

Dieettaamisen ja itsensä vertaamisen muihin seurauksena voi olla kehonkuvan vääristymiä: alhaisen rasvaprosentin mukanaan tuomasta ulkomuodosta muodostuu uusi normaali ja vertailukohta jatkoa varten. Kisadieetin käytyään urheilija voi tuntea itsensä lihavaksi muutaman kilon painonnousun jälkeen, vaikka tosiasiassa hänen painonsa olisi normaali tai jopa normaalia alhaisempi.

Kisadieetin aikainen, ääriterveellinen ruokavalio saa aikaan fitness-paradoksin. Poikkeuksellisen alhaisen rasvaprosentin tavoittelu poikkeuksellisen terveellisen ruokavalion avulla tekee nimittäin urheilijoista alttiita epäterveellisille syömistavoille⁴.

Lisää bensaa liekkeihin tuo Instagramin ja somen Fitspriration-loukku: altistuminen median poikkeuksellisen hoikille kauneusstandardeille tai poikkeuksellisen vähärasvaiselle ja lihaksikkaalle ”miesideaalille” lisää kehotyytymättömyyttä ja kielteisiä tunteita niin naisilla kuin miehillä. Tästä on olemassa paljon niin havainnoivissa kuin kokeellisissa tutkimuksissa saatua näyttöä⁹. Kehonkuvan ongelmia pahentaa vielä se, että urheilijoiden kisakuntokuvia ripotellaan someen ympäri vuoden, vaikka ne on suurin piirtein kaikki otettu parin viikon aikana ja lähellä kisaa.

Valitettavasti yllä mainitut monet asiat nälänsäätelystä lajikulttuuriin sekä mediaan lisäävät huomattavasti riskiä sairastua syömishäiriöihin¹. Häiriintynyt syömiskäyttäytyminen, kehonkuvan ongelmat ja syömishäiriöt ovatkin pelottavan yleisiä fysiikkalajeissa.

III – sairaalassa

Jaloissa oli tunto.

Se oli kirkkaiden valojen ohella Kimin ensimmäinen aistihavainto sinä aamuna. Hiljalleen Kimin katse siirtyi valoista käsivarressa olevan kautta kanyyliin, sitten sydänmonitoriin ja edelleen varpaisiin. Ne liikkuivat, joskin melko verkkaisesti.

– Olipa hyvä, että soititte sen ambulanssin. Muuten tässä olisi saattanut käydä hyvin, hyvin huonosti, tuntematon ääni sanoi.

– Kuka se oli? Kim säikähti ja katseli ympärilleen

– Sim, olen täällä osastonlääkärinä, sanoi läheisen sermin takaa esiin astunut valkotakkinen nainen, ja jatkoi: – Taidatte käydä ahkerasti kuntosalilla?

– Miten niin?

– Tuli vain mieleen, kun en ole noin lihaksikasta miestä saanut potilaaksi. Teidän kaltaisia tapauksia on toki tullut vastaan paljon aiemmin.

– Niin mitä tapauksia? Mikä minua vaivaa?

– Kun teidät tuotiin tajuttomana sairaalaan eilen illalla, verestänne mitatun kaliumin pitoisuus oli poikkeuksellisen alhainen. Se sai todennäköisesti aikaan lihasvaurion, joka selitti sen, miksi pohkeenne olivat turvonneet kuin ilmapallot, Sim sanoi ja jatkoi: – Mittasimme verestänne normaaliin verrattuna monikymmenkertaiset määrät kreatiinikinaasi-nimistä entsyymiä, ja vahvistimme, että teillä oli hengenvaarallinen lihastauti nimeltä rabdomyolyysi. Hypokalemia ja rabdomyolyysi myös selittivät sen, miksi kerroitte jalkanne olevan tunnottomat, ettekä kyenneet liikuttamaan niitä. – Jotta tilanne ei enää toistuisi, on tärkeää selvittää sen syy, jotta sama ei tapahtuisi uudelleen. Yleinen syy hypokalemialle on lääkkeiden käyttö. Kertoisitteko, onko teillä käytössä jokin lääkitys tai oletteko ottaneet viime päivinä jotakin lääkettä?

– No, minulla oli viime lauantaina kehonrakennuskilpailut, joita ennen otin furosemidia.

– Nesteenpoistolääkettä siis? Mutta ei muita lääkkeitä lauantaina tai sitä aiemmin?

Kim huomasi Simin vihjailevan katseen ja kimpaantui: – No ei todellakaan! Minä olen käynyt 13 vuotta salilla ja tehnyt lihakseni kovalla työllä!

– Ymmärrän. Nesteenpoistolääkkeiden käyttö hyvin yleinen hypokalemian syy²⁰, mutta toisaalta niiden käytöstä on niin kauan, että se ei välttämättä selitä hypokalemiaanne. Oletteko urheilleet viime päivinä poikkeuksellisen kovaa?

– No en. Sen kehonrakennuskilpailun jälkeen en ole oikeastaan tehnyt mitään muuta kuin syönyt.

– Syönyt?

Kim huokaisi. – Niin. Siis syönyt. Aika paljonkin. Painoni taisi nousta 10 kiloa viime lauantain ja eilisen välillä.

– 10 kiloa!? Sim katsoi Kimiä epäuskoisen näköisenä.

Kim piti tauon, veti syvään henkeä ja sanoi sitten: – En vain pystynyt lopettamaan… Ennen kehonrakennuskisoja olin syömättä friteerattuja nuudeleita melkein neljä kuukautta ja eiliseen mennessä olin tilannut niitä alakertani ravintolasta välillä jopa kahdesti päivässä. Kisojen jälkeen tuntui, kuin olisin vapautunut vankilasta, kun sain taas syödä, mitä mieli teki.

– Tuota… Minun on nyt ihan pakko lähteä jatkamaan kierrostani. Mutta palaan ihan pian asiaan, kun saan puhutettua ensin muita potilaita. Haluaisin nimittäin, että puhutte yhden toisen täällä töissä olevan kanssa. Sopiiko se?

– Öö.. joo?

– Hyvä! Näkemiin, Sim sanoi ja poistui huoneesta pikavauhtia.

Kim katsoi huoneesta pois lähtevää Simiä ja huokaisi syvään. Se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun hän kertoi jollekin toiselle ahminnastaan.

Ahminnastaan, jota oli tapahtunut useasti aiemminkin.

IV – syömishäiriöoireilu ja kehonkuvan ongelmat kehonrakennus- ja fitnesstutkimuksissa

Suomenkin kokoisesta maasta löytyy kasvollisia esimerkkejä syömisen häiriöihin tai kehonkuvan ongelmiin viittaavasta käyttäytymisestä.

Elävä lajin suuruus Mika Nyyssölä kertoi syöneensä kerran 11 minisuklaapatukkaa yhdellä istumalta ja oksentaneensa ne ulos pian syömisen jälkeen häpeän tunteen vallassa. Body fitnessissä kilpaillut Tiia Willman ei uskaltanut laittaa purkkaa suuhunsa, koska pelkäsi sen jauhamisen pilaavan kisoihin johtavan dieetin. Entinen fitnesskisaaja Nora Yrjölä kertoo himoinneensa dieettinsä jälkeen irtokarkkeja ja jäätelöä, eikä nälkä lähtenyt edes kattilallisesta puuroa.

Lisäksi monen kehonrakentajan tai fitnessurheilijan tarina ei tietystikään pääty lehtien reposteltavaksi, sillä osalle ongelmat oman syömisen kanssa ovat tarkoin varjeltu salaisuus.

Yksittäiset kertomukset ovat tietysti ikäviä ja piilossa olevien tapausten määrää voi vain arvailla, mutta olennaisempi kysymys kuuluukin, että ovatko syömisen häiriöt kovin yleisiä fysiikkalajeissa? Esiintyykö siis fysiikkalajien harrastajien keskuudessa keskimääräistä enemmän syömishäiriöitä, häiriintynyttä syömistä tai kehonkuvan häiriöitä kuin väestöllä keskimäärin tai muissa urheilulajeissa?

Lyhyt vastaus on, että kyllä esiintyy.

Pidempi vastaus on, että aihetta on selvitetty useammassa tutkimuksessa. Yleensä tutkimukset on tehty joko nais- tai mieskehonrakentajilla, eli naispuolisia, fitnesslajeissa kisaavia ei ole valitettavasti juuri tutkittu. Tällä voi olla merkitystä tulosten sovellettavuudelle, sillä esimerkiksi nyt jo kuolemassa olevan naiskehonrakennuksen ja bikini fitnessin välillä on selkeitä eroavaisuuksia. Säännöiltään vaativampi kehonrakennus voi saada aikaan äärimmäisempää käyttäytymistä urheilijoilta, eikä ole varmaa, miten naiskehonrakentajilla tehdyt havainnot voidaan yleistää naisten fitnesslajeihin.

Tutkimukset eivät myöskään voi esittää syy-seuraussuhdetta, sillä lähestulkoon kaikki seuraavaksi esiteltävät tutkimukset ovat poikkileikkauksia, jossa urheilijoita on tutkittu yhdessä aikapisteessä. Ei siis voida välttämättä sanoa, alkoiko ensin fitnessharrastus vai syömiseen liittyvä oireilu, jonka jälkeen fitnessharrastus alkoi.

Joka tapauksessa käyn seuraavaksi läpi tutkimukset niin naisten kuin miesten osalta.

4.1. Syömishäiriöt ja kehonkuva naisten fysiikkalajeissa

Very disturbing

Näillä sanoilla Andersen ja muut kommentoivat tutkimuksensa⁵ havaintoa, jonka mukaan jopa 68 % kehonrakentajanaisista ei ollut painoonsa tyytyväisiä kisapäivän aamuna. Entä kuinka moni oli tyytyväinen kisapainoonsa? Ei yksikään!

Tutkimukseen haasteltiin 26 naiskehonrakentajaa doping- ja valheenpaljastustestejä sisältävän kisan aamuna, heti kisaan rekisteröitymisen jälkeen. Naiset olivat kokeneita kettuja, sillä ennen kyseistä tapahtumaa heillä oli takanaan keskimäärin viitisen kehonrakennuskilpailua.

Haastattelussa selvitettiin painotyytyväisyyden lisäksi esimerkiksi naisten asenteita ruoka kohtaan ja lisäravinteiden käyttöä niin on- kuin off seasonilla. Naisilta kysyttiin muun muassa, pysyikö heillä syöminen hallinnassa tai olivatko he kykenemättömiä lopettamaan syömistä eri tilanteissa.
Tutkimuksessa naisia ei valitettavasti verrattu sellaisiin, jotka eivät kilpailleet. Silti tulokset olivat raportoimisen arvoisia.

Kisadieetin aikana 46 %:lla ja off-seasonin aikana 31 %:lla oli ”usein tai aina” pakkomielteinen suhtautuminen ruokaan. 60 % mainitsi menettäneensä syömisen hallinnan joskus aikaisemmin. Mitä tulee ahmintaan, 8 % mainitsi ahmimiskohtauksista kisadieetin aikana, 38 % mainitsi ahmineensa aikaisempien kisojen jälkeen ja 34 % kertoi ahmineensa off seasonilla. Luvut vaikuttavat isoilta, mutta kuten sanoin, niille ei ollut vertailukohtaa.

Gary Goldfieldiä on kiittäminen siitä, että useilla tutkimuksillaan hän on lisännyt hurjasti tietoisuutta syömishäiriöoireilusta kehonrakentajilla. Yhdessä Goldfieldin tutkimuksista⁴ 20 kehonrakentajanaista ja 25 verrokkia vastasi anonyymiin kyselyyn.

Goldfieldin havainnot olivat yhtä hurjia kuin Andersenilla. Kehonrakentajista 60 % raportoi ahmineensa ainakin joskus, mikä oli melkein kaksi kertaa enemmän kuin verrokkien 32 %.
85% muokkasi kehoaan ankaralla dieettaamisella (vs. 36 %) ja peräti 90 %:a huolestutti se, että he syövät liikaa tai ovat liian lihavia (vs. 64 %). Lisäksi kilpailijoilla oli korkeammat pisteet tunnetun syömishäiriökyselyn bulimiaosiossa. 40 % kilpailijoista käytti anabolisia steroideja.

Tutkimuksessa tehtiin myös ei-niin-älyttömän-yllättäviä havaintoja, kuten se, että kehonrakentajanaiset halusivat saada enemmän (lihas)massaa ja kiinteytyä enemmän kuin verrokkinsa.

Janet Walbergin ja Cutting Johnstonin vuoden 1991 tutkimukseen³ haastateltiin satakunta yliopiston salille ilmoittautunutta tai paikallisella salilla käyvää naista. Naisista 12 luokiteltiin kehonrakentajiksi, koska he olivat osallistuneet kehonrakennuskilpailuihin. Näistä kehonrakentajista puolet omasi kontrolloimattomia mielihaluja ruokaa kohtaan. Tutkijat kuvailivat tätä lukemaa ”erityisen korkeaksi”.

Muutkaan kehonrakentajilla tehdyt havainnot eivät olleet erityisen mairittelevia.

42 % eli 5/12 kehonrakentajaa ilmoitti olleensa anorektisia ja 1 urheilija mainitsi olleensa bulimikko, tosin tämä ei käsittänyt lääkärin diagnoosia eikä nykyistä tilannetta. Edelleen naisista 8/12 omasi lihomisen pelon. 14 % käytti yhtenä laihdutuskeinona ulostuslääkkeitä, kun vain 1 % verrokeista teki niin.

Kehonrakentajilla oli myös enemmän ongelmia kuukautisten kanssa (86 %) kuin salilla käyvillä, mutta kilpailukokemusta omaamattomilla naisilla (36 %). Tämä on merkki liian niukasta energian saatavuudesta. Joitakin äärimmäisiä painonhallintakeinoja, kuten oksentelua ja nesteenpoistolääkkeitä naiset eivät kuitenkaan raportoineet käyttäneensä.

Hale ja muut haastattelivat tutkimukseensa⁶ 74 naista, jotka luokiteltiin joko

1. vähintään 10 kertaa kilpailleiksi kokeneiksi kehonrakentajiksi (26 kpl)
2. 1–3 kertaa kilpailleiksi noviisikehonrakentajiksi (29 kpl)
3. vähintään 6 kk kuntosalilla käyneiksi ”fitnessnostajiksi” (19 kpl).

Ainakin osa naisista oli kovan tason kilpailijoita, sillä yksi rekrytointikanava oli vuoden 2009 Arnold Sports Festival. Tutkimukseen rekrytoidut kohtasivat melkoisen kysymyspatteriston, sillä he vastasivat tutkimuksessa useaan eri kyselyyn:

• pyrkimys laihuuteen -kysely (Drive for Thinness Scale)
• liikuntariippuvuuskysely (Exercise Dependence Scale)
• ”kehonrakennusriippuvuus”kysely (Bodybuilding Dependence Scale)
• Lihasdysmorfiaa selvittävä kysely

Kehonrakentajanaiset saivat fitnessnostajia korkeammat pisteet liikuntariippuvuuskyselyssä, yhdessä kehonrakennusriippuvuuskyselyn osiosta (sosiaalinen riippuvuus) sekä useissa lihasdysmorfiakyselyn osioissa (lisäravinteiden käyttö, syömiskäyttäytyminen, liikuntariippuvuus sekä koko ja symmetria). Tutkijat päättelivät, että puuhastelijoihin verrattuna kehonrakennuksessa kilpailevat naiset omaavat riskin tulla riippuvaiseksi liikkumisesta sekä lihasdysmorfiaan sairastumisesta.

Valoa tunnelin päästä löytyy suomalaisten fitnessurheilijoiden kehonkuvasta, joka on Marlene Niemen tänä vuonna valmistuneen, Jyväskylän yliopiston gradun⁷ mukaan hyvä. Gradun aineisto pohjautuu samaisen yliopiston vuoden 2017 fitnesstutkimukseen, johon osallistui 30 naista.

Gradussa tarkasteltiin naisten arvioiman kehonpainon yhteyttä heidän kehonkuvaansa ennen kisadieettiä, kilpailun jälkeen sekä palautumisjaksolla. Pisteillä mitattuna naisten kehonkuva oli hyvä. Kehonkuvapisteet laskivat alkumittauksen ja välimittauksen välillä hieman, ja vastaavasti väli- ja loppumittauksen välillä tapahtui isompi pudotus.

Arvioidun kehonpainon ja kehonkuvan välillä oli myös korrelaatio, jossa korkeampi paino alku- ja loppumittauksessa oli yhteydessä heikompaan kehonkuvaan niin alku kuin loppumittauksessa. Vastaavasti hyvä kehonkuva kisadieetin alussa oli yhteydessä hyvään kehoon palautumisjaksolla.

Tutkimuksessa ei harmittavasti ollut kontrolliryhmää, eikä siinä tarkasteltu syömiskäyttäytymistä kuten ahmintaa tai ruokaan liittyviä mielihaluja. Ahmimisoireiden yleisyys naispuolisilla fitnesskisaajilla onkin vielä hämärän peitossa.

Oman haasteensa tulosten tulkintaan tuo lisäksi kriteerit, joilla naiset valittiin tutkimukseen. Tutkimukseen päästäkseen kisaajan painoindeksin tuli olla yli 20 , hänellä ei saanut olla lääkityksiä vaativia sairauksia (esim. masennus) eikä syömishäiriödiagnoosia edellisen 5 vuoden sisällä. On siis mahdollista, että eri kriteerejä noudattamalla tai nappaamalla kilpailijat satunnaisesti kaikkien halukkaiden joukosta kehonkuvan muutokset olisivat saattaneet olla erilaiset.

Hiljattain myös toinen Jyväskylän yliopiston opiskelija, Eija Mikkola teki pro gradu -tutkielman³² fitnessurheilusta. Mikkola haastatteli gradussaan 10:ntä 21–47-vuotiasta Body Fitness -kilpailijaa, jotka olivat kilpailleet vähintään kerran vuosien 2014–2015 aikana.

Mikkolan tavoitteena oli selvittää kilpailijoiden kokemuksia syömisestä ja tarkan ruokavalion noudattamisesta sekä kehonkuvasta ja sen muutoksista niin kisadieetin aikana kuin sen jälkeen. Tutkimus oli laadullinen tutkimus, eli kovia numeroita ei ollut, mutta kilpailijoiden sielunelämästä sai sitäkin paremmin tietoa.

Gradun perusteella kilpailijat kokivat valmentajiensa määräämän, pilkuntarkan ruokavaliopohjan noudattamisen olevan helppoa. Tähän oli useita syitä, muun muassa eräskin tutkittava koki olevansa sellainen tyyppi, että hänen on helppo vain toteuttaa lapulla lukevat asiat.

Heti kilpailun jälkeen syötiin usein herkkuja tai ylipäätänsä jotain muuta kuin dieettiruokaa. Moni oli kuulemma odottanut herkkujen syömistä jo kauan dieetin ollessa käynnissä. Minusta vaikutti siltä, että useampi tutkittavista söi kisan jälkeen enemmän kuin olisi ehkä aikonut, mitä alla oleva tutkittavan lausahdus kuvaa hyvin:

Et kyllähän niinku sillon heti kisojen jälkeen, ni tuli vedettyä niin kauheet överit

Kilpailujen jälkeen ruokavalion noudattaminen koettiin vastaavasti usein jopa haasteellisemmaksi kuin dieetillä. Moni oli kuitenkin osannut asennoitua asiaan jo dieetin aikana niin, että off-seasonin alun ns. Reverse Diet on hoidettava kunnialla loppuun. Nälkä oli edelleen läsnä, vaikka dieetti oli jo loppunutkin.

Gradussa tarkasteltiin myös urheilijoiden kehonkuvaa. Kisadieetin aikana kunnon ”kiristyminen” koettiin erittäin palkitsevana ja itseluottamus tuntui kasvavan, kun peilikuvaan ilmestyi yhtäkkiä verisuonia.

Toisaalta ”erittäin monet” sokeutuivat peilikuvalleen dieettinsä aikana. Tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että osa ei välttämättä enää nähnyt kunnon edistymistä, vaikka valmentaja tai muut ulkopuoliset sen huomasivatkin. Yksi muisti ajatelleensa olevan yhdessä vaiheessa läski, mutta jälkeenpäin nauranut asialle ja miettinyt, että ihan oikeastiko hän ajatteli silloin (kisadieetillä) tuolla tavalla. Useamman kerran kisanneilla homma oli paremmin hallussa, eli he osasivat varautua kehonkuvan vääristymisiin.

Kilpailujen koittaessa osa koki kisakunnon olevan niin äärimmäinen, että sen ei koettu olevan terveen näköinen. Toisaalta kilpailujen jälkeen tutkittavilla oli ristiriitaisia ajatuksia. Kehon palautuminen kohti normaalia painoa koettiin aluksi oudoksi, pelottavaksi ja jopa ahdistavaksi. Kuntoa verrattiin kisapäivän kuntoon, vaikka kilpailijat itsekin tuntuivat olevan sitä mieltä, että se ei ole järkevää.

Toisaalta osalle kisakunnon katoaminen ja ”pehmeneminen” olivat odotettuja asioita. Joka tapauksessa monilla meni kisojen jälkeen 2–6 kuukautta ennen kuin kehon palautuminen normaaliin tilaan hyväksyttiin.

Varsinaista syömishäiriöoireilua kuten ahmimista gradussa ei tutkittu, tai ainakaan sellaista ei käynyt ilmi, kun luin gradua. Kaksi tutkittavaa kuitenkin mainitsi, että ennen kilpailu-uraa heillä oli ollut ”jonkinlaisia syömishäiriöitä tai syömisongelmia”.

Tämä aihe kaipaisi kipeästi lisää tutkimusta, sillä naisten fitnesslajeista ei ole esimerkiksi syömiskäyttäytymisen näkökulmasta tietääkseni ollenkaan tutkimusta.

4.2. Syömishäiriöt ja kehonkuva miesten fysiikkalajeissa

Miehillä tästä aiheesta on tehty enemmän tutkimusta kuin naisilla. Heillä on havaittu samansuuntaisia tuloksia kuin naisilla. Erojakin löytyy sikäli, että yleensä miesten kehonkuva on päinvastainen kuin naisilla: Siinä missä naiset saattavat pitää itseään lihavina, miehet pitävät itseään liian laihoina. Lihasdysmorfia onkin yleisempää miehillä kuin naisilla⁸.

Ensimmäinen tutkimuksista²² on samoilta tekijöiltä (Andersen ja kaverit) kuin yksi naisilla tehdyistä tutkimuksista. Tekotapakin oli samanlainen: osallistujat, 45 kehonrakentajaa, vastasivat kyselyihin kisapäivän aamuna.

Kisat eivät olleet pomminvarmasti dopingtestatut, mutta kilpailijat antoivat kirjallisen vakuutuksen puhtaudestaan, ja lisäksi järjestäjät teettivät urheilijoille satunnaisia valheenpaljastustestejä. Puhtaudesta saa osviittaa myös siitä, että ainakin pituus- ja painotietojen perusteella kilpailijoilla oli ”natumainen” fysiikka: koko köörin keskipituus oli 175 cm ja keskipaino 76,3 kg.

Tulosten yleistämiskelpoisuus onkin tämän tutkimuksen perusteella vähintään kohtuullinen, koska kyseiset mieskehonrakentajat muistuttavat nykypäivän fitnesskisaajia eli Classic Bodybuilding -kilpailijoita. Tutkittavilla oli myös kisaan mennessä takanaan keskimäärin 6 aiempaa kisaa, joten heillä lienee ollut jonkinlainen kokemuksesta syntynyt käsitys siitä, mitä kisaan valmistauduttaessa kannattaisi tehdä ja mitä ei.

Kuten naiset omassa tutkimuksessaan, myös mieskehonrakentajat saivat vastata syömiskäyttäytymistä koskeviin kysymyksiin. Miehistä 39 %:lla oli usein tai aina pakkomielteinen suhtautuminen ruokaan kisadieetillä, kun 16 % koki näin olevan myös off-seasonilla. Luvut olivat siis pienempiä kuin naisilla omassa tutkimuksessaan (naisten vastaavat luvut olivat 46 % ja 31 %).

Kisakunnon saavuttamiseksi käytetyt keinot pääosin järkeviä. Selkeästi suosituimmat, nykyäänkin käytössä olevat tavat eli pienemmät ateriat ja kaloreiden laskenta olivat käytössä 68:lla ja 56 %:lla kilpailijoista. Jotkut urheilijat harrastivat myös tyhmiä temppuja, joita nykyään ei toivottavasti enää käytetä: 12 % miehistä mainitsi yhdeksi laihdutuskeinokseen syömisen lopettamisen kokonaan — siis paastoamisen.

Ahmintaluvutkaan eivät olleet ilahduttavia. 1–2 viikkoa ennen kisa vähintään joskus mainitsi ahmineensa noin 25 %. Kisojen jälkeen ja off-seasonilla vastaavat luvut olivat järjestyksessä 46 ja 32 %.

Kun miesten ahmimislukuja verrataan naisten vastaaviin lukemiin, alkaa näkyä kaava: kisadieetti vedetään sinnillä läpi, ja ahmimisluvut näyttäisivät olevan pienimmillään. Kisan jälkeen ketsuppipullo aukeaa niin, että pamahtaa ja syömiskäyttäytymistä hillitsemässä ollut pato murtuu: jopa 38ؘ–46% urheilijoista ahmii joko joskus, usein tai aina.

Tilannetta kuvaa hyvin sitaatti Mikkolan gradusta³²:

No tota (naurua) sillon ku kisadieetti loppu ni kyllähän siin tottakai kaikki nyt vetää sit sen pari päivää siinä

Myös off-seasonilla ahmimiskohtaukset ovat suhteellisen yleisiä, lukujen ollessa 33–38 %. Toisaalta ainakin miesten off-seasonilla tiheys ”joskus” on huomattavasti yleisempi kuin ”usein tai aina”, kun heti kisan jälkeen tiheyksien paino on hyvin samalainen.

Alla on esitelty kuvio Andersenin kahdesta tutkimuksesta^{5 ,22}, joissa miehiltä ja naisilta kysyttiin samankaltaisia kysymyksiä.

Ahminnan osalta luvut eivät ole aivan täysin vertailukelpoisia, sillä kysymyksenasettelu on ollut hieman erilainen: naisilta kysyttiin, ovatko he ahmineet, mutta miehiltä kysyttiin, kuinka usein he olivat ahmineet (Ei koskaan/harvoin, joskus tai usein/aina). Kuvion ahmintaluvut miesten osalta kattavat tiheydet joskus, usein tai aina. Lisäksi ahminta kisadieetillä tarkoittaa miesten osalta aikaa 1–2 viikkoa ennen kisaa, kun taas naisten osalta puhutaan koko dieetistä.

Niin tai näin, kuviosta paljastuu ainakin se tosiasia, että tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi ahminta ei ole pelkästään naisten juttu.

Itävaltalais-yhdysvaltalainen tutkijaporukka houkutteli salille jätetyillä mainoksilla ja ilmaisilla terveysmittauksilla tutkimukseensa²¹ kehonrakennuskisassa kilpailleita miehiä (28 kpl). Heillä teetätettiin tuttuun tapaan liuta erilaisia kyselyitä. Näiden kyselyiden tuloksia verrattiin saman tutkijaporukan aikaisemman tutkimuksen koehenkilöihin, joita olivat miespuoliset yliopisto-opiskelijat sekä koehenkilöt, joilla oli jokin syömishäiriö (30 + 30 kpl).

Kehonrakentajat suhtautuivat lajiinsa ilmeisen tosissaan ja epäterveelläkin tavalla. ”Massakaudella” eli kilpailukauden ulkopuolella reilu 90 % roinasi ja 93 % teki ruoat itse, vältellen sosiaalista kanssakäymistä ja ravintoloita vähärasvaisen ja proteiinipitoisen ruokavalionsa varmistamiseksi. 82 %:ia harmitti, jos heidän ruokavalionsa meni sekaisin viikoksi esimerkiksi työmatkan takia.

Vaikka kehonrakentajat olivat tutkijoiden mukaan ”häkellyttävän hyvässä” kunnossa, heidän kehonkuvansa oli huonompi kuin opiskelijaverrokeilla. Yksikään kehonrakentaja ei täyttänyt syömishäiriön kriteereitä, mutta toisaalta useimpien syömiskäyttäytymisessä oli epänormaaleja piirteitä: tutkijoiden mukaan ”useimmat” ahmivat kisojen jälkeen, noudatettuaan sitä ennen ankaraa ja tarkkaa dieettiä. Niin syömiskäyttäytymisessä kuin kehonkuvassa kehonrakentajat jakoivatkin samoja piirteitä kuin syömishäiriödiagnoosin saaneet.

Selkeä ero kehonrakentajien ja syömishäiriöisten välillä oli siinä, että syömishäiriöiset tunsivat itsensä lihaviksi, mutta kehonrakentajat tunsivat omaavansa liian pienet lihakset. Molemmissa ryhmissä oli siis kehotyytymättömyyttä, mutta suunnat olivat päinvastaiset.

Samainen, naiskehonrakentajillakin tutkimusta tehneen Goldfieldin tutkimuksessa⁹ oli kilpakehonrakentajien (27 kpl) ja säännöllisesti harjoittelevien miesten (25 kpl) lisäksi bulimiadiagnoosin saaneista ihmisistä koostunut ryhmä (22 kpl).

Gary ”GOAT” Goldfield havaitsi kollegojensa kanssa, että monet ahmimiseen liittyvät testilukemat olivat suuremmat kilpailijoilla kuin saliharrastajilla. Vastaavasti kliinisen bulimiadiagnoosin saaneilla luvut olivat koko joukon suurimmat. Esimerkiksi bulimian kriteerit oli ainakin joskus täyttänyt kaikki bulimiadiagnoosin saaneet, mikä ei tietenkään ollut yllättävää. Sen sijaan havainto siitä, että 30 % kilpailijoista täytti joskus samat kriteerit oli tutkijoiden mukaan ”huomiota herättävä” ja ”uniikki” (saliharrastajista 8 % täytti bulimian kriteerit joskus).

Ahminta oli suhteellisen yleistä, sillä 48 % kilpakehonrakentajista oli ahminut joskus. Viimeisen 3 kuukauden aikana 33 % kilpakehonrakentajista oli ahminut kerran viikossa ja 18,5 % kaksi kertaa viikossa. Tämä tarkoittaisi sitä, että 18,5 / 33 %:lla urheilijoista saattoi täyttyä sillä hetkellä kohtauksittaisen ahmintahäiriön eli BED:n diagnostiset kriteerit, johon kuuluu muun muassa juuri ahminnan toistuminen vähintään kerran viikossa 3 kuukauden ajan¹. Ahmimiseen liittyvät masennuksen tai häpeän tunteet olivat melko yleisiä kilpailijoiden keskuudessa (40 ja 60 %).

Kehonrakentajilla – kuin myös harrastajilla – oli myös taipumusta kehonkuvan häiriöihin (lihasdysmorfiaan): he kokivat lihasmassansa olevan liian alhainen. Yrittääkseen muuttaa tätä subjektiivista epäkohtaa anabolisten steroidien käyttö oli yleistä.

Kilpailijat saivat korkeat pisteet ”Pyrkimys lihaksikkuuteen” ja ”Pyrkimys kiinteytymiseen” -kyselyissä. Nämä kertovat kehonkuvan häiriöstä, mutta aihe on sikäli vaikea, koska lihaksikkuus ja alhainen rasvaprosentti ovat tärkeät arvostelukriteerit kehonrakennuskisoissa. Lihaksikkaammaksi pyrkiminen on tietyllä tavalla verrattavissa siihen, että 100 metrin sprintteri pyrkii olemaan joutuisampi.

Toisaalta harrastajatkin saivat em. testeistä korkeat pisteet, ja tässä joukossa oli myös anabolisia steroideja käyttäviä. Lisäksi lihasten tavoittelu pakkomielteisin keinoin voi olla terveydelle vaarallista. Tutkimuksissa lihasdysmorfia on nimittäin yhdistetty siihen, että ei halua näyttäytyä julkisilla paikoilla tai jopa itsemurhiin²⁵.

Yhdessä varhaisista tämän aihealueen tutkimuksista²³ tutkittiin kyselyillä anoreksian esiintyvyyttä 55:llä anabolisia steroideja käyttävällä kehonrakentajalla ja 53:lla puhtaalla kehonrakentajalla. Anoreksia ja kehonrakennus ovat lähtökohtaisesti järjenvastainen yhdistelmä: laihuushäiriö ja laji, jossa tulisi olla mahdollisimman iso, eivät käy ainakaan minun mielestäni yksiin. Nykyisellä kehonrakentajalla on kuitenkin voinut olla takanaan anoreksiahistoriaa ajalta ennen lajiharrastusta.

Toden totta 3/108 kehonrakentajaa eli 2,8 % oli ennen kehonrakennuksen aloittamista täyttänyt anoreksian kriteerit silloisen syömishäiriöön käytetyn työkalun perusteella.

Tutkimuksessa kerrotaan esimerkiksi silloin 19-vuotiaasta Herra B:stä, joka oli 17-vuoden ikäisenä 177-senttinen ja 40-kiloinen, mutta tunsi itsensä lihavaksi (anoreksia). Hieman ennen 18-vuotispäiväänsä Herra B aloitti nostamaan painoja ja syömään enemmän. Reilu puoli vuotta myöhemmin hänen painonsa oli noussut 66 kiloon, mutta tällä kertaa hän tunsi itsensä liian pieneksi. Se sai hänet käyttämään anabolisia steroideja, mitä oli kestänyt aina tutkimuksen tekemiseen asti. Tutkimushetkellä Herra B:n paino oli 86 kiloa, rasvaprosentti 7,3 ja kehonkuva niin raunioina, että hän oli useiden viikkojen ajan kieltäytynyt esiintymästä julkisella paikalla tyttöystävänsä kanssa, koska hän koki olevansa liian pieni.

Anoreksia oli siis muuttunut ”käänteiseksi anoreksiaksi” eli lihasdysmorfiaksi. Tämä onkin hyvä osoitus siitä, että syömishäiriön raja on sikäli häilyvä, että sairastuneella saattaa olla joskus kriteerit yhteen diagnoosiin ja vastaavasti joskus johonkin toiseen diagnoosiin.

Yllä mainittu 2,8 % ei kuulosta kovin suurelta, mutta se täytyy laittaa mittasuhteisiin: saman artikkelin mukaan anoreksian esiintyvyys miehillä on koko väestötasolla arviolta 0,02 %, kun vastaavasti syömishäiriöiden Käypä hoito -suosituksen¹⁷ mukaan se on noin 0,24–0,3 %. Tämän pienehkön otoksen perusteella kehonrakentajien elämänaikainen anoreksian esiintyvyys olisi vähintään noin 10 kertaa suurempi kuin normaaliväestöllä.

Myös lihasdysmorfiaa, silloista käänteistä anoreksiaa, selvitettiin tutkimuksessa. Herra B:n ohella 8 muuta kehonrakentajaa kärsi lihasdysmorfiasta, joten esiintyvyys oli tässä joukossa 8,3 %. Voimakas tuntemus omasta pienuudesta oli syynä siihen, että puolet näistä 8 miehestä oli päätynyt äärimmäiseen keinoon tavoitella lisää lihasmassaa, anabolisten steroidien käyttämiseen.

Puolisen vuotta sitten ilmestyneeseen, turkkilais-yhdysvaltalaiseen tutkimukseen²⁵ rekrytoitiin 120 kehonrakentajaa 4 kuntosalilta Turkin pääkaupungista Ankarasta. Karkeasti puolet miehistä oli kilpaillut kehonrakennuksessa viimeisen vuoden aikana, joten heidät luokiteltiin kilpailijoiksi. Tuttuun tapaan kehonrakentajat vastasivat useisiin syömiskäyttäytymistä ja kehonkuvaa selvittäviin kyselyihin.

Kyselyiden tulokset olivat sanalla sanoen ahdistavia.

Koko porukasta eli 120 kehonrakentajasta 81 kappaletta, siis peräti 67,5 %, siis JUMALAUTA KAKSI KOLMESTA, sai EAT40-testistä yli 30 pistettä, mikä kertoo siitä, että heillä oli merkittävää syömishäiriöön viittaavaa oireilua. Tutkijat eivät valitettavasti kertoneet, kuinka moni oireilijoista oli kilpailija. Oletan kuitenkin määrän olleen tasainen, sillä esimerkiksi testin keskimääräisissä pisteissä ei ollut eroja kilpailijoiden ja ei-kilpailijoiden välillä.

Tulos on erittäin karu, ja kun sen yhdistää siihen tietoon, että 70/120 kehonrakentajalla eli 58,3 %:lla oli merkittäviä lihasdysmorfian oireita, saa pyöritellä päätänsä: onko tämä tilanne oikeasti tällainen?

Joka tapauksessa EAT-testin tuloksella eli syömishäiriöoireistolla oli vahva yhteys kehonkuvaan: mitä enemmän pisteitä EAT-testissä, sitä enemmän pisteitä lihasdysmorfiatestissä. Tutkijoiden mukaan näitä kahta testiä, EAT:ia ja MDDI:tä voisi käyttää syömishäiriöiden ja lihasdysmorfian aikaisessa tunnistamisessa, mikä olisi tietysti tärkeää, sillä ne ovat terveydelle vaarallisia tiloja.

Vanhoja, 90-luvulla tehtyjä tutkimuksia (millaisia on tähän asti käyty läpi jo liuta) lukiessa mieleen herää sellainen ajatus, että eihän nyt enää olla tuollaisia: ennen oli eri metodit ja isot ongelmat. Toisaalta tämän vuoden 2018 tutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että harjoitus- ja syömismetodit eivät ole ainakaan kovin paljoa järkevöityneet ainakaan Turkissa. Päinvastoin, luvut olivat mielestäni aivan käsittämättömän korkeat.

Turkkilaismiehillä tehdyssä tutkimuksessa ei ollut mainintaa siitä, kilpailivatko he dopingtestatuissa kisoissa. Sen sijaan Mitchell ja muiden tutkimuksessa³⁵ tutkittavat miehet (66 kpl) olivat oman ilmoituksensa mukaan osallistuneet ”australialais-aasialaisen” kehonrakennusliiton dopingtestattuihin kilpaluihin viimeisen 1½ aikana — he olivat siis klassisia kehonrakentajia.

Tässä tutkimuksessa syömishäiriöoireilun selvittämiseen käytettiin EAT26-testiä, joka on turkkilaistutkimuksen kyselyn lyhyempi versio. 60:sta tutkittavasta ilahduttavasti vain 5 kappaletta (8,3 %) sai EAT26:sta merkittävään syömishäiriöoireiluun viittaavat yli 20 pistettä. Lukema on reilusti alhaisempi kuin yllä, mille en äkkiseltään keksi yhtä ainoaa selitystä. Selittäviä tekijöitä voisivat olla esimerkiksi kulttuurierot (Lähi-Itä vs. Australia/Aasia) tai lääkkeitä käyttävät / dopingtestatut tutkittavat.

Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin lihasdysmorfiaan viittaavaa käyttäytymistä, josta tutkittavat saivat keskimääräiset pisteet. Lihasdysmorfiakyselyn raja-arvon ylittävien henkilöiden määrää tutkijat eivät valitettavasti koenneet tarpeelliseksi kertoa. Myös tässä tutkimuksessa EAT:n ja lihasdysmorfiatestin välillä oli yhteys, eli jos oli lihasdysmorfiaan viittaavaa käyttäytymistä, oli todennäköisesti myös syömishäiriöoireilua.

Erittäin tärkeä ja uusi havainto liittyi siihen, että koehenkilöiltä kysyttiin, millä tahdilla he olivat pudottaneet painoaan edellisen kisadieettinsä aikana. Tulosten perusteella painonpudotustahti oli yhteydessä lihasdysmorfiaan, eli mitä suuremmalla tahdilla pudotti painoaan, sitä enemmän lihasdysmorfian oireita.

Kyseessä ei ollut syy-seuraussuhde, eli jompikumpi näistä on mahdollista:

1. lihasdysmorfiaoireita omaavat haluavat pudottaa painoaan nopeammin (ja siten äärimmäisemmin metodein)
2. nopea painonpudotustahti on klassisten kehonrakentajien tapauksessa lihasdysmorfian riskitekijä.

Kohdan #2 perusteella kisadieetti kannattaisi suunnitella ja ajoittaa siten, painonpudotustahti saadaan pidettyä maltillisena.

Viimeinen tutkimuksen havainnoista oli se, että mitä vähemmän kisoja takana, sitä enemmän lihasdysmorfian oireita. Noviisikehonrakentajat ovat siis lihasdysmorfian suhteen enemmän vaarassa kuin kokeneemmat urheilijat.

V — kohtalokas dieetti

Kun kolme päivää oli kulunut sairaalaan tuomisesta, Kim pääsi ensimmäistä kertaa tolpilleen.

Salille teki mieli päästä — olihan edellisestä kunnon treenistä kulunut jo melkein kaksi viikkoa, mikä oli enemmän kuin pitkään aikaan. Päällimmäisenä mielessä pyöri kuitenkin paria päivää aikaisemmin käyty keskustelu, jonka Kim oli käynyt osastonlääkärin pyynnöstä Kimin pakeille tulleen psykoterapeutin kanssa.

Keskustelussa psykoterapeutti kävi Kimin kanssa läpi hänen mielialaansa, hänen syömiskäyttäytymistään ja sairaalaan tuloa edeltävien päivien tapahtumia. Tulevaa keskustelua varten psykoterapeutti pyysi Kimiä pohtimaan edeltävien kuukausien tapahtumia. Niitä vaiheita Kim kertasi tallustellessaan hiljaista vauhtia pitkin sairaalan hämäriä käytäviä.

Kim oli aina ollut määrätietoinen, perfektionistinen ja erittäin huono häviäjä. Tästä syystä tehdessään päätöksen kisalavoille astumisesta Kim halusi saada kisasta mahdollisimman hyvän tuloksen. Niinpä Kim päätti aloittaa yhteistyön paikallisen ja tunnetun, kehonrakentajia valmentavan miehen kanssa.

Jo etukäteen Kim sai kuulla, että valmentaja oli tunnettu tiukasta ja sanelevasta tyylistään: esimerkiksi yhteisissä harjoituksissa valmentaja oli kovasanainen ja -ääninen, ja mikäli treenaamisen laatuun ei oltu tyytyväisiä, harjoitusta jatkettiin usein ylimääräisellä askelkyykkykävelyllä tai pudotussarjoilla. Valmentaja oli kuitenkin tunnettu myös siitä, että hän sai aikaan tuloksia. Niinpä Kim ei juuri epäröinyt valmentajavalintaansa, vaikka hän sai kuulla valmentajan toiminnasta myös soraääniä.

Kisadieetti aloitettiin siinä vaiheessa, jossa lähtökunto huomioon ottaen dieetille varattu aika ei sallinut juuri taka-askeleiden ottamista. Valmentajan reaktio ei ollutkaan mikään lempeä, kun yhdessä vaiheessa dieettiä Kimin paino ei enää pudonnutkaan. Kisakuntoon ehtimiselle alkoi tulla kiire, jolloin syötyihin kaloreihin tehtiin valmentajan käskystä iso pudotus.

Kaloripudotuksen seurauksena nälkä oli lähes koko ajan läsnä Kimin dieetillä. Ruokailuun liittyvät päivittäiset rutiinit olivat tiukkoja jo valmiiksi: koko dieetti ruokailtiin tasan valmentajan määräämän ruokavaliopohjan mukaan. Valmentaja ei antanut Kimille yhtään siimaa syötävien ruokien suhteen, vaikka tämä tätä pari kertaa yritti pyytääkin. ”Mitään kiellettyä tai ylimääräistä ei sitten muuten syödä!” valmentaja oli vastannut.

Tiukka muutos dieettiin auttoi taas hetkeksi, mutta pian painonkehitykseen tuli jälleen kerran tasannevaihe. Erään jalkatreenin jälkeen järjestetyssä kuntotsekkauksessa valmentaja ihmetteli tilannetta, haukkui Kimin kunnon ”liian pehmeäksi”, pudotti kaloreita lisää ja otti aamurutiineihin pari tyhjällä mahalla tehtävää aamuaerobista lisää edellisten seuraksi.

Syy painon putoamisen pysähtymiselle oli Kimille selvä jo alusta alkaen: jo aikaisemmin harjoituskaudella ja etenkin kisadieetillä Kim menetti useamman kerran syömisensä hallinnan. Yleensä pari suupalaa ruokalistan ulkoa tulevaa ruokaa oli lopulta luisunut ahminnaksi, joka päätyi usein voimakkaan itseinhon tunteen kautta joko oksentamiseen myöhemmin illalla tai aterioiden väliin jättämiseen seuraavana päivänä.

Aina oksentaminen tai paastoaminen ei riittänyt kompensoimaan ahmimiskohtausten aikana tullutta energiaa, jolloin paino saattoi olla seuraavina päivinä noussut reippaastikin edeltäviin päiviin verrattuna. Tämä kierre sai painon pysähtymisen lakkaamaan, ja ajanut valmentajan ja Kimin entistä rajumpiin painonhallintakeinoihin.

Eihän Kim siitä häpeän ja syyllisyyden vallassa sekä haukkujen pelossa empatiakyvyttömälle valmentajalleen uskaltanut kertoa. Myöskään muille salilla treenaaville, kisoihin valmistautuville kehonrakentajakavereille ei tullut mielenkään mainita ahminnasta. Näistä asioista ei yksinkertaisesti puhuttu, ja kun treenit ja ruokien valmistaminen vei kaiken ajan, Kim jäi ihan yksin ahmintansa kanssa.

Kisojen häämöttäessä yhä vain lähempänä Kim päätti työskennellä entistä kovempaa pudottaakseen painoaan. Aamuaerobiset venähtivät suunnitellusta ja ruokamääriä vähennettiin tarkoituksella oma-aloitteisesti. Ahmintakin pysyi voimakkaan kontrollin ja itsekurin myötä kurissa. Dieettaamista helpotti myös se tieto, että dieetti tulisi olemaan pian ohi.

Viikot vierivät ja koitti kisapäivä. Tuona päivänä Kim ei kokenut olevansa riittävän hyvässä kunnossa. Kilpailu noviisisarjassa päättyi kolmanteen sijaan, mikä oli pettymys: niin valmentajan kuin Kimin itsensä mielestä rahkeet olisivat riittäneet parempaan. Valmentajayhteistyö päättyi kisalavan takahuoneessa kädenpuristuksiin ja hyvän jatkon toivotuksiin.

Kisat olivat vihdoin ohi, mutta sitä seuraavina päivinä ongelmat palasivat pahempina kuin koskaan. Pitkään jatkunut ruokavaliokontrolli lähti täysin käsistä, kun kontrolloinnille ei ollut enää tarvetta. Tilannetta pahensi dieetin aikana varastoon kertynyt, rajun dieettaamisen aiheuttama nälkä.

Kim pysähtyi ison ikkunan kohdalla ja katsoi ulos. Syksy oli kauneimmillaan.

Kyynel vierähti hänen poskelleen.

VI – syömishäiriöiden yleisyys fysiikkalajeissa

Kirjallisuuden perusteella syömishäiriöiden ja kehonkuvan ongelmien yleisyys fysiikkalajeissa ei ole mitenkään harvinaista. Kovan näytön eli yhteenvetoa tekevien selvitysten tai laajalla fitnessurheilijajoukolla tehtyjen tutkimusten puuttuessa on vaikeaa arvioida, mikä syömishäiriöiden tosiasiallinen esiintyvyys on, mutta oireilevien ihmisten määrä ei joka tapauksessa ole pieni.

Vertailukohdan fitnesslajien potentiaalisiin syömishäiriölukemiin saa oululaisen tutkimusporukan viime vuonna maanmainiossa Liikunta ja Tiede -lehdessä julkaistusta katsauksesta, jossa tarkasteltiin syömishäiriöoireilua nuorilla (13–20 v) ja aikuisilla (20–35 v) kilpaurheilijoilla³². Katsaukseen päästääkseen tutkimusten piti täyttää tietyt kriteerit, joiden perusteella analyysiin valikoitui 41 tutkimusta.

Syömishäiriöoireilua esiintyi eri ikäisillä ja suk