Novus Aditus Lääkkeetön elämä – hyvä tavoite, huono kirja

Tiivistelmä:

• Pituus ilman lähteitä: ~9750 sanaa (noin 44 – 54 min lukuaika)
• Kirjoituksen teemaa käsitellään myös podcastissa, jossa vieraana on Valtsun terveysblogin kirjoittaja Vladimir Heiskanen
  • Podcastin pituus on 57 minuuttia.
• Lääkkeetön elämä on lääkäri Antti Heikkilän uusin kirja ravitsemuksesta, terveydestä ja liikunnasta
• Lääkkeetön elämä sisältää runsaasti asiavirheitä, joita laskin kirjassa olevan 31 kappaletta
  • Kun mukaan lasketaan myös Heiskasen kirjasta löytämät asiavirheet, kirjasta on löydetty tällä hetkellä hieman alle 50 asiavirhettä.
• Osa asiavirheistä on harmittomia ja osa huvittavia, mutta osa jopa vaarallisia terveyteen liittyvien päätösten kannalta
• Useat muutkin kirjan väitteistä saattavat olla virheellisiä, mutta niitä on miltei mahdotonta tarkastaa, koska niitä tukemaan ei ole osoitettu lähteitä

1. Johdanto

Havahduin elokuun puolivälissä tapahtumaan, jota olin odotellut keväästä alkaen. Tiesin jo aikaisemmin, että Antti Heikkilä on kirjoittamassa uutta Lääkkeetön elämä -nimistä kirjaansa (Otava, 2018), jonka julkaisu olisi syksyllä. Näin kirjan ensimmäisen kerran myynnissä muistaakseni 20. elokuuta, jolloin laitoin siitä heti kirjastoon varauksen. Sain kirjan luettavakseni parissa viikossa, aloitin luku-urakan ja tein samalla muistiinpanoja kiinnostavista kohdista.

Nyt Lääkkeetön elämä on luettuna, ja seuraavaksi vuorossa on sen arvostelu. Arvostelun tekeminen oli aivan hirmuinen savotta, sillä kirjasta tekemieni muistiinpanojen perkaamiseen kului runsaasti enemmän aikaa kuin itse kirjan lukemiseen.

Kirjoituksen sisällysluettelo on alla. Sisällysluettelon linkkejä klikkaamalla pääsee suoraan haluamaansa lukuun.

Aloitetaan käymällä läpi Antti Heikkilän taustaa ja siirrytään sitten kirjan pariin. Arvostelun useimmat kursivoidut lauseet ovat sitaatteja kirjasta. Sitaatteja on runsaasti, mutta käytin niitä vain tarpeen mukaan. Ilman sitaattien käyttämistä tämän arvostelun tekeminen ei olisi ollut myöskään kovin järkevää. Sitaatin yhteydessä olen vielä osoittanut kirjan sivun, jolta lause löytyy.

2. Kuka on Antti Heikkilä?

Useimmat suomalaista terveyskeskustelua seuraavat eivät ole välttyneet kuulemasta Antti Heikkilästä. Heikkilän tietävät voivat hypätä suoraan seuraavaan lukuun, mutta Heikkilästä tietämättömille hänen taustaansa on hyvä käydä läpi, jotta kirjan sisältö avautuisi kaikille.

Antti Heikkilä on 72-vuotias ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri, tosin Suomessa hänet tunnetaan nykyään ennen kaikkea terveyttä, ravitsemusta ja lihavuutta koskevista ajatuksistaan. Hänen tiedetään myös olevan kovaääninen lääke- ja elintarviketeollisuuden sekä terveysviranomaisten kriitikko. Heikkilä syyttää nykyisestä lihavuusepidemiasta ravitsemussuosituksia, joiden laatijoita vastaan hän hyökkää somessa harva se päivä.

Heikkilän mukaan lihavuus johtuu hiilihydraateista, joita taas suomalaisissa ravitsemussuosituksissa¹ suositellaan syötävän noin 45–60 prosenttia kokonaisenergiansaannista.

Ainoa tapa hoitaa lihavuutta Heikkilän mukaan on eliminoida ruokavaliosta hiilihydraatit lähes täysin. Hänen ratkaisunsa lihavuuteen (ja moneen muuhunkin asiaan) on siis ketoosi- eli ketodieetti. Hänen versiossaan ketodieetistä proteiinin määrä on vähäinen, hiilihydraattien määrä on erittäin niukka (

“Vastarinnan kiiski” on mielestäni osuva kuvaus Antti Heikkilästä, sillä terveyden ja ravitsemuksen konsensukseen verrattuna hänellä tuntuu olevan monesta asiasta eriäviä näkemyksiä.

Esimerkiksi juuri rasvoihin liittyen hänellä on tyydyttyneiden rasvojen käytöstä hyvin erilainen kanta kuin useimmilla terveydenhuollon ammattilaisilla. Heikkilällä on myös virallisesta kannasta poikkeavia näkemyksiä esimerkiksi masennuksen hoitoon, lihavuuden syntyyn, korkeaan veren kolesteroliin, ruokavalion hiilihydraatteihin, masennukseen, hammastahnan fluoriin, rokotuksiin ja liikuntaan liittyen.

Lääkkeetön elämä ei ole Heikkilän ensimmäinen kirja, sillä hän on kirjoittanut aiemmin vähintään kymmenen kirjaa, joista aivan kaikki eivät tosin liity terveyteen. Vaikka en ole lukenut yhtäkään Heikkilän aikaisempaa kirjaa, hänen Facebook- ja blogikirjoitustensa perusteella arvelin yllä esiteltyjen asioiden olevan suurin piirtein niitä, joista myös Lääkkeetön elämä koostuu.

Valitettavasti Heikkilä on myös tunnettu siitä, että hänen ulosantinsa on sisältänyt vuosien saatossa runsaasti asiavirheitä. Tästä kerron myöhemmin lisää.

3. Lääkkeetön elämä tiivistettynä

Lääkkeetön elämä on Antti Heikkilän näkemys siitä, miten sairauksia voidaan hoitaa ja ennaltaehkäistä ruokavalion ja liikunnan avulla. Jo kirjan nimi on jo melko provosoiva. Nimeä tukee kirjan kannessa oleva, minun ja muiden kehuma graafikon taidonnäyte, jossa lääketabletti muuttuu mustikaksi (kuva kirjoituksen alussa).

Kirjan sanoma alkaa olla selvä jo ensiluvuista lähtien. Jo esipuheen ensimmäisissä lauseissa todetaan, että nykyajan terveydenhuolto perustuu vahvasti lääkehoitoon, ja tätä on syytä kritisoida. Heikkilän mukaan ruokavalion merkityksestä terveyteen on olemassa kasvavaa näyttöä, ja “Omaa ruokavaliotaan suotuisaksi muuttamalla voi parhaassa tapauksessa vähentää ja päästä eroon lääkkeistä” (s. 9).

Niin ikään esipuheessa Heikkilä julistaa kertovansa lisäksi oman näkemyksensä virallisen terveydenhoidon ongelmista ja ehdottaa ratkaisuvaihtoehtoja.

Kirjan perusteella terveydenhoidossa tuntuu riittävän ongelmia ja olevan pahuutta, sillä elintarvike- ja lääketeollisuuden vallan ja rahan (väitetyt) vaikutukset ravitsemussuosituksiin ja terveydenhuoltoon, “kolesterolihysteria”, suositusten perusteena olevien tutkimusten tekemiseen liittyvät haasteet sekä eriävien mielipiteiden ja toisinajattelijoiden vaientaminen ovat vahvassa osassa kirjan sanomassa.

Heikkilän ajatuksia ja ratkaisuvaihtoehtoja esitetään muun muassa ruoka-aineisiin (fruktoosi, gluteeni, rasvat), liikuntaan sekä erilaisien sairauksien (mm. syöpä, masennus, riippuvuudet) hoitoon liittyen. Heikkilä käyttää potilaita hoitaessaan ”kolmikantaa”: keskiössä on ruokavalio, liikunta ja mieli, mikä lienee syynä liikuntaa ja mielenterveyttä koskeviin lukuihin.

Kuten Heikkilää esitellessäni kirjoitin, hänen ruokavalioratkaisunsa lääkkeettömän elämän tavoittelemiseksi on ketodieetti. Ruokavalion ainoat hiilihydraatit tulevat vähähiilihydraattisista kasviksista kuten kaaleista, kurkusta, pinaatista ja parsasta sekä pienestä määrästä marjoja tai kotimaisia omenoita.

Heikkilän suosittelema ruokavalio on paitsi vähähiilihydraattinen, myös täysin viljaton. Tähän on kaksi syytä eli gluteeni, jonka (väitettyjä) haittoja käsitellään kirjassa yhden luvun verran, ja hiilihydraatit yleensäkin.

Oikeastaan viljaton ketodieetti vaikuttaa kirjan perusteella olevan enemmän tai vähemmän osa ratkaisua lähes vaivaan kuin vaivaan eli ainakin

Lisäksi Heikkilä suosittelee ketodieettiä syöpähoitojen tueksi.

Ketodieetin tueksi Heikkilä suosittelee vielä ottamaan lisäravinteita. Näitä ovat ainakin C-vitamiini, D-vitamiini, K-vitamiini, kalanmaksaöljy, magnesium ja asetyylikysteiini.

Virallisen terveydenhuollon ongelmien ja ratkaisuvaihtoehtojen lisäksi kolmas kirjan kantava teema käsittelee erilaisten sairauksien taustalla olevia syitä. Merkittävin syy erilaisten sairauksien, kuten sydäntautien ja syövän taustalla on Heikkilän mukaan insuliiniresistenssi, joka on “Kaikkien sairauksien äiti” (s. 40).

Insuliiniresistenssi johtuu kirjan perusteella hiilihydraattien syömisestä, koska hiilihydraattien syöminen saa haiman tuottamaan insuliinia, mikä johtaa Heikkilän mukaan vuosien saatossa insuliiniresistenssiin ja siten muun muassa lihomiseen. Kirja sisältää myös Solutason häiriöt -luvun, jossa Heikkilä kertoo muun muassa mitokondrioihin liittyvien häiriötilojen tai niiden määrän vähenemisen olevan sairauksien taustalla.

Kirjan “asiaosuus” on noin 200 sivua pitkä, jonka jälkeen vuorossa on noin 20 sivun verran Heikkilän ja hänen vaimonsa kehittämiä reseptejä ketodieetin noudattamiseen. Vielä lopuksi on listattu melkein 50 sivun verran kirjassa käytettyjä lähteitä, ja hyvä niin. Muuten väitteille tekemieni faktantarkistusten suorittaminen ja tämän arvostelun tekeminen olisi ollut huomattavasti hankalampaa kuin nyt.

Lääkkeetön elämä jatkaa sitä linjaa, jota Heikkilä on pitänyt yllä koko sen ajan, jona olen ollut hänestä tietoinen (7–8 vuotta). Antti Heikkilä puolestaan on väärässä, monessakin asiassa. Heikkilän virhealttiuden tuntien jouduin tekemään useille, kirjassa esitellyille terveysväitteille faktantarkistuksia, joiden tulos oli paikoin karu.

Lääkkeetön elämä sisältää runsaasti asiavirheitä, joita löysin melkein jokaisesta luvusta. Asiavirheiden johdosta kirjan käytännön merkitys voi olla hyvinkin huolestuttava.

4. Lääkkeetön elämä sisältää asiavirheitä asiavirheiden perään

Lääkkeetön elämä sisältää siis todella merkittävän määrän asiavirheitä. Omasta puolestani voin todeta, että löysin kirjasta yhteensä 31 eri asiavirhettä.

Yksi havainto luku-urakan kohdalla oli, että monien väitteiden kohdalla niiden taustalla olevat tutkimukset eivät perustuneet niin sanottuun kovaan näyttöön. Mukana oli paljon petrimalja- tai eläinkokeita, joissa tehtyjen havaintojen yleistäminen ihmisiin on mutkien oikomista suoriksi. Silti tällaisten tutkimusten tuloksia sovellettiin kirjassa itsevarmasti. Lisäksi viittauksissa esiintyi usein havainnoivia tutkimuksia, joissa vaikuttavia tekijöitä on vaikea eristää johonkin tiettyyn tekijään, toisin kuin kontrolloiduissa tutkimuksissa.

Toinen havainto oli se, että Heikkilä esitteli väitteensä tueksi yhden tutkimuksen, ja sitten väitteeseen liittyvä asia oli ikään kuin loppuunkäsitelty. Tosiasiassa useista terveyteen tai lääketieteeseen liittyvistä aiheista on olemassa useita, kymmeniä ellei jopa satoja tutkimuksia. Näiden kaikkien tutkimusten kokonaisnäyttö on otettava huomioon tehtäessä johonkin asiaan liittyviä päätelmiä. Kokonaisnäytön puntaroimiseksi on olemassa esimerkiksi meta-analyyseja, joissa niputetaan tilastotieteen keinoin yhteen tutkimuksia ja pyritään saamaan selville jonkin asian kokonaisnäyttö. Tällaisia kovimman näytön asteen tutkimuksia ei esiintynyt viitteissä kuin harvoin.

Kolmas havainto on se, että Heikkilä tuntui olevan monen asian suhteen erittäin ehdoton. Joko asia oli joko niin tai näin tai toimi tai ei toiminut. Tosiasiassa maailma on pikkaisen monimutkaisempi, ja mustan ja valkoisen lisäksi on olemassa harmaan eri sävyjä. Jonkun ihmisen kohdalla toimiva ratkaisu ei aina toimi toisella, mikä olisi hyvä ottaa huomioon ulosannissa.

Yksi kirjan asiavirheistä ei liity mihinkään tiettyyn kirjaan kohtaan, vaan yleisesti kirjan sisältöön, enkä siten laske sitä tässä yhteydessä asiavirheeksi.

Ketoosidieetti, jota kirjassa suositellaan mitä korkeimmin ylistyslauluin, ei ole oikeastaan sen kummempi dieetti kuin vähärasvainen ja hiilihydraattipitoinen dieettikään. Esimerkiksi tyypin II diabetesta sairastavat voivat saavuttaa tuloksia niin vähähiilihydraattisella, matalan glykeemisen indeksin, Välimeren kuin korkeaproteiinisilla dieeteilläkin².

Painonpudotuksen suhteen vähähiilihydraattinen (ketoosi)dieetti ei ole vähärasvaista dieettiä ylivertaisempi. Hiilihydraatit eivät myöskään ole ihmisten lihomisen syy: niin sanottu hiilihydraatti-insuliini-malli (CIM) on kumottu esimerkiksi Lihastohtorin blogikirjoituksessa, jossa ”eräs kotimainen lääkäri” ja ”parhaaksi ravintoasiantuntijaksi itsensä julistanut ortopedi” tarkoittavat ”erästä ortopedian ja traumatologian erikoislääkäriä Antti Heikkilää”. CIM on kumottu myös esimerkiksi Stephan Guyenetin toimesta.

Erikoista Heikkilän suosittelemassa ketoosidieetissä on, että siinä proteiinin määrä on hyvin vähäinen, noin 0,8 grammaa per painokilo. Juuri korkeampi proteiinin määrä on yleensä ollut se syy, miksi vähähiilihydraattinen dieetti on saattanut pärjätä tutkimuksissa paremmin kuin vähärasvainen dieetti: kun hiilihydraatit karsitaan minimiin, yleensä hiilareiden aikaansaamaa vajetta korvataan rasvalla, mutta myös proteiinilla, jolla voi olla suotuisa vaikutus kylläisyyteen ja painonhallintaan.

Tästä eteenpäin olen pyrkinyt jakamaan asiavirheet löyhästi eri kategorioihin, että niiden käsittely olisi helpompaa. Joidenkin asiavirheiden kohdalla voidaan väitellä siitä, onko kyseessä asiavirhe vai ei, mutta joka tapauksessa seuraavaksi esittelen kirjan väitteitä, joissa on enemmän tai vähemmän jotakin korjattavaa.

5. Asiavirheet #1–10: erilaisia ruoka-, ravintoaine- ja ruoka-aineväittämiä

Kaikki seuraavat asiavirheet liittyvät joihinkin ruokiin, ravintoaineisiin (esimerkiksi rasvahapot) tai ruoka-aineisiin.

Asiavirhe #1: kuitujen hyödyistä

Heikkilän mukaan kuitujen ympärille on syntynyt suurteollisuus ja se on miljardibisnes. Kuitujen saanti ei ole kuulemma ongelma ketodieetissä, mutta

”Toisaalta kuitujen hyötyjä ei ole koskaan voitu osoittaa” (s. 57).

Kuitujen syöminen on yhteydessä paksusuolen syövän ja useiden muiden kroonisten sairauksien kuten sydän- ja verisuonitautien ja tyypin II diabeteksen sairastumisriskin vähenemiseen. Riittävä kuidun saanti auttaa myös painonhallinnassa⁴. Reijo Laatikaisen mukaan lähes jokaisen kannattaisi lisätä kuidun saantia, sillä runsas kuidun saanti alentaa esimerkiksi LDL-kolesterolia ja pienentää rintasyöpään sairastumisen riskiä.

Asiavirhe #2: räikeä Omega-6-rasvahappotutkimuksen virhetulkinta

Yhdessä kirjan luvussa Heikkilä käsittelee matala-asteista tulehdusta. Heikkilän mukaan “Sokeri ja liika määrä Omega 6-rasvaa ovat keskeiset syyt kasvavaan tulehdusepidemiaan” (s. 98). Pian tästä, sivulla 99 seuraa huvittava, mutta räikeä asiavirhe. Sen perusteella jokin seuraavista kohdista on mahdollinen:

1. Heikkilä ei lukenut edes tutkimuksen tiivistelmää
2. Heikkilä luki tutkimuksen tai ainakin sen tiivistelmän, mutta ei ymmärtänyt lukemaansa
3. Heikkilä luki tutkimuksen tai ainakin sen tiivistelmän ja ymmärsi lukemansa, mutta on päättänyt valehdella tutkimuksen sisällöstä.

Mikä tahansa yllä olevista vaihtoehdoista kuulostaa tietysti ilkeältä, mutta käydään nyt ensiksi Heikkilän asiavirhe läpi. Hän kirjoittaa näin:

“… Itä-Suomen yliopiston tekemä ja European Journal of Clinical Nutrition -lehdessä vuonna 2017 julkaistu tutkimus, jossa vanhaa potilasmateriaalia tutkimalla todettiin, ettei CRP-arvo ollut noussut rypsiöljyä käyttäneillä potilailla. Tämä viittaisi siihen, ettei linolihappo aiheuttaisi tulehdusta.”

Heikkilän mukaan pelkkä CRP ei mittaa matala-asteista tulehdusta. Laitoksella on käytetty Heikkilän mukaan ”väärää mittatikkua”, sillä matala-asteisen tulehduksen mittaaminen CRP:llä on “kuin mittaisi vedenkiehumispistettä suorakulmamitalla”. Heikkilä kirjoittaa sitten, että

“Tulehdusta arvioidaan erityisherkällä CRP:llä (High-sensitivity CRP)” (s. 99).

Yllä mainittu kuulostaa ihan loogiselta, eikä se mielestäni ole edes asiavirhe. Heikkilän virhe tuleekin siinä, että hänen viittaamassaan Itä-Suomen yliopiston tutkimuksessa nimenomaan käytettiin herkkää CRP:tä. Hyvänen aika, sehän sanotaan jo tämän saman tutkimuksen tiivistelmän toisessa virkkeessä!

“Our aim was to investigate cross-sectional associations of the serum n-6 PUFAs, objective biomarkers for exposure, with serum high-sensitivity C-reactive protein (CRP), a key inflammation marker.”

Tutkimuksessa ei siis käytetty väärää mittatikkua, eikä siinä varsinaisesti tarkasteltu rypsiöljyä, vaan mitattiin seerumin Omega-6-rasvahappojen pitoisuudet ja tarkasteltiin niiden yhteyttä herkkään CRP:hen. Yksi mitatuista Omega-6-rasvahapoista oli linolihappo, jota toki on runsaasti rypsiöljyssä, mutta myös monessa muussa ruoassa.

Koska Heikkilän mukaan herkkä CRP on matala-asteisen tulehduksen arviointimittari, käytännössä hän omilla sanoillaan ja lähdeviittauksellaan kumoaa (toki tahattomasti) väitteen, jonka mukaan linolihappo aiheuttaa matala-asteista tulehdusta.

Asiavirheet #3–4: pari fruktoosiin liittyvää väittämää

Heikkilä on omistanut kirjan yhden luvun fruktoosille, tai oikeastaan “fruktoosin haitoille”, joita ovat Heikkilän mukaan muun muassa riski saada alkoholista johtumaton rasvamaksa. Luvussa suositellaan “ehdottomasti rajoittamaan fruktoosin saantia” ja pitämään sen päivittäisen määrän maksimissaan 15 grammassa, joka

“käytännössä tarkoittaa joko yhtä kotimaista omenaa tai 2–3 dl marjoja” (s. 105).

Finelin mukaan kotimaisessa, kuorimattomassa omenassa on 3,8 grammaa fruktoosia / 100 grammaa ja 2,4 grammaa / 100 grammaa sakkaroosia, jolloin 15 grammaa fruktoosia tulee täyteen 300 grammalla omenaa. Olen käynyt parin viime viikon aikana useampaan kertaan kaupassa, ja noin painavia kotimaisia omppuja ei ole tullut montaa vastaan. 300 grammaa omenoita vastaa enemmänkin 1–4:ää suomalaista, kaupassa myytävää omenaa tai vielä useampaa oman pihapuun pikkuomenaa.

Myöskään 2–3 desistä marjoja ei saa 15 grammaa fruktoosia, eikä suomalaisissa marjoissa ole kaikissa samaa määrää fruktoosia. Mustikoita pitäisi syödä 320 grammaa (4½ dl), puolukoita 360 grammaa (~ 6 dl), mansikoita 400 grammaa (~ 7,2 dl) ja vadelmia peräti 510 grammaa (1 litra), jotta saisi 15 grammaa fruktoosia.

Asiavirhe on ehkä luokkaa pilkunjyystö, mutta joka tapauksessa on selvää, että Heikkilä suosittelee rajoittamaan äärimmäisen terveellisien ruokien syömistä käyttämällä keksittyjä lukemia.

Toinen fruktoosiin liittyvä asiavirhe koskee sitä, mitä ”ylimääräiselle” glukoosille tapahtuu maksassa.

”Kaikki hiilihydraatit aiheuttavat jopa syötyä fruktoosia enemmän rasvamaksaa, sillä maksa muuttaa liian glukoosin fruktoosiksi” (s. 103)

Ihminen voi varastoida glukoosia lihaksiin ja maksaan glykogeeninä, jota voidaan käyttää tarpeen tullessa esimerkiksi urheilusuoritusten tai (yö)paaston aikana. Jos glykogeenivarastot ovat täynnä, glukoosilla ei ole paikkaa mihin mennä. Tällaisissa tapauksissa maksa saattaa muuttaa ylijäämäglukoosin rasvaksi⁶.

Sanoin ”saattaa”, koska glukoosin muuntaminen rasvaksi (ns. de novo lipogeneesi) on melko harvinaista ja vaatii massiivista hiilareiden ylensyöntiä. Todennäköisempää normaaliolosuhteissa onkin se, että syödyt hiilihydraatit käytetään kudosten polttoaineeksi, mutta syöty rasva varastoidaan rasvakudokseen.

Asiavirheet #5–8: rasvat ja rasvahapot

Lääkkeetön elämä sisältää paljon asiaa rasvoista, varmaankin siksi, että juuri rasva on ketodieetin tärkein energiaravintoaine. Tarkastellaan seuraavaksi rasvaan liittyviä väittämiä.

Sivulla 65 puhutaan Omega-6- ja Omega-3-rasvahappojen suhteesta: ”Suomen tilanteesta en ole löytänyt selvityksiä, vaikka asia on erittäin olennainen”.

Minäpä autan! Finravinto 2012 -tutkimuksen taulukon 5.5 perusteella Omega-6-rasvahappoja saadaan noin 4,5 % energiasta ja Omega-3-rasvahappoja saadaan noin 1,5 %.

Suhde Suomessa on keskimäärin siis noin 3:1. Se on ilahduttavasti alle Heikkilän en tiedä mistä peräisin olevan rajan, sillä ”… jos suhde ylittää 4:1 Omega-6:n eduksi, ongelmia alkaa syntyä” (s. 66)

Äskeinen ei ole varsinaisesti asiavirhe, tosin en sanoa mitään optimaalisesta Omega-6-3-suhteesta. Sen sijaan tämä ainakin on asiavirhe:

“On olemassa ruokateollisuuden maksamia tutkimuksia, jotka yrittävät todistaa, että ALA ja Omega-3 olisivat sama asia” (s. 66–67)

On myös olemassa sellainen tiede kuin kemia, joka määrittelee Omega-3:n näin: “hiiliketjun ensimmäinen kaksoissidos metyyliryhmän päästä laskettuna on kolmannessa hiili-hiili-sidoksessa”

Seuraavaksi katsomme alla olevasta kuvasta alfalinoleenihapon (ALA) kemiallisen rakenteen ja vertaamme sitä EPA:an ja DHA:han, jotka ovat Heikkilän mukaan “oikeita” Omega-3:sia:

Ensimmäinen kaksoissidos on metyyliryhmän päästä (oikealta vasemmalle) laskettuna kolmannessa hiili-hiili-seoksessa. Määritelmän mukaan ALA on siis Omega-3-rasvahappo. Ellei ruokateollisuus ole keksinyt kemiaa tai vähintään Omega-rasvahappojen määritelmiä, ei sitä voi syyttää siitä, että se sanoo ALA:n olevan Omega-kolmonen.

Heikkilä on kauhuissaan siitä, että toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaiset toivat kasviöljyt ja pikaruokakulttuurin Japanille kuuluvalle Okinawan saarelle. Se aiheutti dramaattisen muutoksen:

”Ylipaino lisääntyi, kuten myös syöpä. Yhdessä sukupolvessa kaikki muuttui, jonka jälkeen Okinawalla oli Japanin synkin kuolleisuustilasto, mitä se on edelleen” (s. 69)

Japanin valtio koostuu 47 prefektuurista (alueesta), joista Okinawan saari on yksi. Okinawalla naisten eliniänodote oli yhden tilaston mukaan 87,44 vuotta muutama vuosi sitten. Sijoitus prefektuurien joukossa oli 7/47. Miesten eliniänodote oli samassa tilastossa 80,27 vuotta, sijoitus oli 36/47. Koska elinajanodote tarkoittaa vuosien määrää, jonka tänään syntyvät ihmiset keskimäärin eläisivät kuolleisuuden säilyessä nykyisellään, ei Okinawalla ole Japanin synkimmät kuolleisuustilastot.

Knoppitietona mainittakoon, että Okinawa tuli noin 13 vuotta sitten tunnetuksi yhtenä viidestä maailman ”sinisestä alueesta”, koska siellä elävät ihmiset ovat niin pitkäikäisiä. Okinawalla, kuten monella muullakin sinisellä alueella, syödään runsaasti hiilareita ja kasvipainoitteisen ruokavalion mukaan, joten se siitä hiilihydraattien vaarallisuudesta.

Rypsiöljyn käyttöä Heikkilä ei suosittele missään nimessä, koska se sisältää linoleenihappoa, jolla on Heikkilän mukaan useita haittavaikutuksia, muun muassa matala-asteisen tulehduksen lisääntyminen. Rypsi ja rapsi Heikkilän mukaan käytännössä sama asia, ja

“Teollisesti valmistettu rapsiöljy sisältää noin 1–4 % transrasvoja. THL:n Fineli-sivulla kerrotaan, ettei rypsiöljy sisällä transrasvoja, mutta ilmoitus perustuu laskennalliseen tulokseen eikä suoraan mittaukseen. Rypsi- ja rapsiöljyt tehdään samalla menetelmällä, joten ilmoitus ei ole uskottava” (s. 70)

Eihän THL:n sivut voi tietenkään pitää paikkaansa. Tuskin mikään näyttö saa Heikkilän muuttamaan tätä kantaansa, mutta laitetaan nyt varmuuden vuoksi havainto vielä muualtakin kuin THL:n pahuuden pesästä.

Korealaisen tutkimuksen⁵ mukaan rypsiöljyssä, soijaöljyssä, perillaöljyssä (joku aasialainen erikoisuus) ja seesamiöljyssä ei ole transrasvoja. Maissiöljyssä transrasvaa oli tutkimuksen perusteella 0,25 %, joten ruokalusikallisessa maissiöljyä on noin 0,03375 grammaa transrasvaa. Veikkaisinkin, että vaikka päättäisi käyttää maissiöljyä, on silti melko turvassa transrasvan suhteen. Koska Heikkilä ei perustele omaa 1–4 prosentin transrasvaväitettään yhdelläkään tutkimuksella, luotan suomalaisten ja korealaisten mittauksiin siitä, että rypsiöljyssä ei ole transrasvaa.

Niinikään rasvaluvussa, sivulla 75 kerrotaan Papua-Uuden-Guinean Kitava-nimisestä saaresta. Siellä kuulemma käytetään runsaasti kookosrasvaa, joka on Kitavassa pääasiallinen ravintorasva.

Kitavassa ”sydäninfarkti, aivohalvaus, diabetes ja muut teollisuusmaiden vitsaukset” ovat tuiki tuntemattomia. Kookosta runsaasti käyttävillä henkilöillä on ideaaliset rasva-arvot ja Heikkilä ”Voi vain kysyä, miksi Suomen viranomaiset pitävät kookosrasvaa vaarallisena…”

Luvussa 4 mainittu lihavuustutkija Stephan Guyenet on käsitellyt samaista Kitavan saarta mahtavassa The Hungry Brain -kirjassaan, joka kertoo, miksi ihmiset lihovat (spoiler: syy ei ole insuliiniresistenssi). Kirjan mukaan Kitavalla asuvien ruokavaliossa on kookoksen lisäksi muun muassa jamssia, bataattia, hedelmiä, maniokkia ja taaroa.

Voikin vain kysyä, miksi hiilihydraatteja pidetään vaarallisena? Kitavalla ei olla lihavia eikä siellä ole insuliiniresistenssiä tai diabetestä, vaikka edellä mainitut ruoka-aineet ovat hyvin hiilihydraattipitoisia. Ehkä pelkät hiilarit eivät välttämättä olekaan lihavuuden alku ja juuri?

Tyydyttynyttä rasvaa ei Heikkilä mukaan kannata pelätä, eivätkä ne kuulemma ole terveydelle vaarallisia. Jotkut tyydyttyneet rasvahapot, kuten palmitiinihappo sen sijaan voivat olla terveydelle hyvinkin edullisia:

“Vuonna 2018 on jo julkaistu kaksi tutkimusta palmitiinihapon ja diabeteksen välisestä yhteydestä. Molemmat osoittavat, että palmitiinihappo estää tulehdusta ja lisää insuliiniherkkyyttä” (s. 125)

Lähteistä löytyy nämä kaksi tutkimusta. Ensimmäisessä ei oikeastaan edes tutkittu palmitiinihappoa, vaan itselleni täysin outoa rasvahappoa, jossa palmitiinihappo on esteröitynyt hydroksisteariinihappoon. Palmitiinihappoa ja näitä PAHSA-lyhenteillä tunnettuja rasvahappoja, joita ei tietääkseni voi saada sellaisenaan ravinnosta, ei voida mielestäni edes rinnastaa toisiinsa. Tutkimus oli muutenkin tehty hiirillä, joille syötettiin näitä PAHSA-rasvahappoja sisältävää rehua. Havainto pitäisi toistaa ihmisillä ennen terveyteen liittyvien johtopäätöksien tekemistä.

Toinen tutkimusviite on Heikkilän kannalta nolo. Sen otsikko on vapaasti käännettynä ”Palmitiini- ja oleiinihappo: rasvahappojen Ying ja Yang tyypin II diabeteksessa”.

Ying ja Yang viittaa tietysti siihen, että kyseessä on kaksi vastakkaista asiaa, ja juuri tätä myös tutkimus käsittelee. Jo tutkimuksen tiivistelmässä todetaan, että “Toisin kuin tyydyttynyt palmitiinihappo, kertatyydyttymätön oleiinihappo saa aikaan suotuisia vaikutuksia insuliiniherkkyydessä, ja ruokavalion palmitiinihappo:oleiinihappo-suhde vaikuttaa ihmisten diabetesriskiin”.

Tutkimus keskittyy monimutkaisiin elimistössä tapahtuviin mekanismeihin, mutta sen pääviesti on, että oleiinihapolla on palmitiinihappoa suotuisampia vaikutuksia muun muassa insuliiniresistenssiin ja tyypin II diabetekseen ja tulehduksen vähenemiseen.

Jos asia esitetään selkeästi, Heikkilä kertoo palmitiinihapon estävän tulehdusta ja lisäävän insuliiniherkkyyttä, mutta antaa tueksi lähdeviitteen, jonka perusteella palmitiinihapon vaikutus on päinvastainen.

Asiavirhe #9: maidon D-vitamiini

Ravintolisät ovat jälleen kerran yksi aihe, josta Heikkilä on eri mieltä terveysviranomaisten kanssa. Heikkilä on tiettyjä lisäravinteita kohtaan hyvin myötämielinen. Magnesiumin oikean annostuksen tietää kuulemma siitä, että ”lisää annosta siihen asti, kun kaikki kolotukset häviävät” (s. 119).

D-vitamiinia Heikkilä kutsuu tämän hetken suurimmaksi uhaksi lääketeollisuudelle (s. 118). Heikkilän mukaan nykyinen D-vitamiinin saantisuositus on liian alhainen.

Hän tiedostaa, että ruokaan, esimerkiksi rasvattomaan maitoon lisätään D-vitamiinia. Rasvattomaan maitoon liittyvä D-vitamiiniväittämä on kuitenkin erittäin outo:

“D-vitamiinia on lisätty rasvattomaan maitoon. Ongelma on siinä, että kyseinen vitamiini on D2-tyyppiä…” (s. 117)

Jos lähdetään aivan perusasioista liikkeelle, niin “Maa- ja metsätalousministeriön asetus rasvattoman homogenoidun maidon D-vitaminoinnista“ vuodelta 2016 kertoo rasvattoman maidon D-vitamiinista näin:

3§

D-vitamiinin lisääminen

Rasvattomaan homogenoituun maitoon on lisättävä D3-vitamiinia vähintään 1µg/100 ml.

Siis: valtiollisen asetuksen eli Suomen lakiin tehtyyn tarkennuksen mukaan maitoon on pantava D3-vitskua. Ei siis ollut ihmekään, että kun kysyin asiaa Valion, Arlan, Satamaidon, Kaslinkin ja Juustoportin asiakaspalveluista, neljä ensiksi mainittua kertoi lisäävänsä maitotuotteisiinsa D3-vitamiinia (Juustoportin maitoihin ei lisätä D-vitamiinia ollenkaan, syystä, jota en tiedä).

D-vitamiinin lisäksi Heikkilä tuntuu olevan kovin innoissaan asetyylikysteiinistä. Sen hän kertoo muun muassa estävän flunssaa. Lähdeluettelossa tarjolla olevat viitteet muun muassa juuri asetyylikysteiiniin ja flunssaan liittyen ovat kuitenkin soluviljelmäkokeita, eikä ainakaan näiden tutkimusten tuloksia voi soveltaa sellaisenaan koskemaan ihmisiä.

Asiavirhe #10: gluteeni ja sydäntaudit

Gluteeni on Lääkkeettömän elämän perusteella aivan karmea myrkky. Gluteeni on kuulemma sellaisten sairauksien kuten psoriasiksen, rintasyövän, haavaisen paksusuolentulehduksen, reuman ja alkoholismin taustalla. Tätä listaa voi kuulemma vielä jatkaa (s. 80)

Jatketaan siis listaa vielä sydäntaudeilla, ja katsotaan mitä Heikkilä sanoo gluteenista ja sydäntaudeista:

“Huhtikuussa 2017 The BMJ julkaisi artikkelin, joka kertoi pitkäaikaisen gluteenin käytön lisäävän huomattavasti sydäntaudin riskiä. Tämä uutinen horjuttaa statiinien asemaa ja on merkki tulevasta” (s. 79)

Heikkilä viittaa BMJ:n tutkimukseen, joka EI löytänyt yhteyttä gluteenin saannin ja sydäntautien välillä.

BMJ:n Artikkelissa vieläpä todetaan, että (perusteeton) “gluteenin rajoittaminen voi vähentää hyödyllisten täysjyväviljojen kulutusta, mikä voi vaikuttaa sairastumisriskiin”. Heikkilä on siis päättänyt tarjota lähteen, joka kertoo gluteenin välttelyn olevan mahdollisesti haitallista! En myöskään keksi ihan heti, mitä tällä tutkimuksella on tekemistä statiinien kanssa ja miten se on merkki tulevasta.

6. Asiavirheet #11–20: Lääkkeetön elämä ja liikunta

Jotta lääkkeetön elämä olisi mahdollista, tulee ketodieetti yhdistää liikuntaan. Kirja sisältääkin osion myös liikunnasta, koska Heikkilän mukaan liikunta on ruokavalion ohella tärkeä tekijä matkalla kohti lääkkeetöntä elämää.

Heikkilän ruokavalioon liittyvät mielipiteet olivat ainakin pääpiirteittäin tiedossani jo ennen kirjan lukemista, mutta Heikkilän liikuntamielipiteistä minulla ei ollut juuri käsitystä. Siksi luin kiinnostuksella, mitä Heikkilällä on kerrottavana liikunnasta.

Asiavirhe #11: HIIT-tutkimus ja ketodieetti

Noin 50 sivua ennen varsinaista liikuntalukua Lääkkeetön elämä sisältää yhden luvun mitokondrioista. Luvussa käydään läpi esimerkiksi liikunnan vaikutuksia mitokondrioihin. Silloin Heikkilä kertoo ensimmäisen HIITistä, joka tarkoittaa lyhyiden (max 30 sekuntia), mutta niin kovaa kuin mahdollista tehtyjen työjaksojen vuorottelua kevyemmän työn- tai lepovaiheiden kanssa. Heikkilän mukaan

“Cell Metabolism -lehdessä vuonna 2017 julkaistu tutkimus osoitti, että intensiivinen intervalliharjoittelu eli HIIT ja ketodieetti yhdessä parantavat mitokondrioiden toimintaa ja lisäävät mitokondrioiden määrää” (s. 94)

Heikkilä väittää tutkimuksessa käytetyn HIITin ja ketodieetin yhdistelmää ja ketoravinnon lisänneen HIITin vaikutusta mitonkondrioihin. Viitatun tutkimuksen kokotekstissä ei kuitenkaan ole mainintaa siitä, mitä ruokavaliota koehenkilöt noudattivat. En tiedäkään, mistä Heikkilä on saanut tietoonsa, että tutkimuksessa koehenkilöt noudattivat ketoruokavaliota. Ainakaan yhdeltäkään tutkimuksen tekijältä Heikkilä ei ole sitä kysynyt.

Minä nimittäin olen.

Lähetin maanantaina 8.10 viestin tutkimuksen päätekijälle, nykyään Oregonin osavaltion yliopistossa työskentelevälle Matthew Robinsonille ja kysyin, mitä ruokavaliota koehenkilöt noudattivat. Hän ystävällisesti vastasi minulle nopeasti. Vastauksen voi lukea alla olevasta kuvankaappauksesta.

Robinson kertoi siis, että “Yhtään koehenkilöä ei laitettu ketodieetille. Tutkimuksessa oli ennen jokaista mittauspäivää 3 päivän ruokavaliokontrolli, joka hoidettiin tutkimuskeittiön toimesta antamalla koehenkilöille yksilölliset ateriat. Aterioiden ruokavaliot eivät olleet erityisesti ketogeenisiä, niissä oli 20 % proteiinia, 30 % rasvaa ja 50 % hiilihydraatteja. Loppututkimuksen ajan ruokavaliota ei erityisesti kontrolloitu tai määrätty. Koehenkilöitä pyydettiin olemaan tekemättä muutoksia ruokavalioonsa”

HIIT oli kyllä erittäin tehokas liikuntamuoto mitokondrioiden kannalta, mutta väite ketodieetin noudattamisesta on valhe: tulokset saavutettiin ihan perinteisellä, hiilihydraatteja sisältävällä ruokavaliolla.

Asiavirhe #12: virallisten liikuntasuositusten puute

Varsinainen liikuntaa koskeva, sivulta 146 alkava luku alkaa mielestäni oudosti, kun Heikkilä varoittaa ”äärimmäisen ponnistelun” vaaroista siteeraamalla kilpajuoksijoilla ja maratonin suorittaneilla tehtyjä tutkimuksia, joissa esimerkiksi on havaittu sydänvaurioista kertovien merkkiaineiden tai veren rasva-arvojen olevan koholla mitattuna heti suorituksen jälkeen.

Tämä on jokseenkin erikoista, sillä ei suurin osa ihmisistä käy juoksemassa maratoneja tai suorittamassa Ironman-triathloneja, eivätkä nämä ponnistelut ole millään tavalla verrattavissa siihen, että joku käy omaksi ilokseen esimerkiksi lenkkeilemässä pari–kolme vertaa viikossa ilman sen kummempia tavoitteita.

Ilmeisesti HIIT ei kuitenkaan ole äärimmäistä ponnistelua, vaikka siinä työjaksot tehdään niin kovaa kuin ikinä pystyy. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että jos HIIT-harjoituksen tekee oikeasti kovaa, se on ainakin henkisesti erittäin ikävä kokemus, vaikka se ei näkyisikään veren rasva-arvojen heikentymisenä suorituksen jälkeen. Väittäisinkin, että HIITin ei tulisi olla ainoa mahdollinen vaihtoehto, jos ylipainoisen, pitkän aikaa passiivisena olleen ihmisen tavoitteena on löytää liikunnan riemu.

Liikuntaluvustakaan ei selvitä ilman asiavirheitä.

Sivulta 147 alkaa Aerobinen liikunta -niminen alaluku, jossa tosin Heikkilä käsittelee anaerobista liikuntaa (sivulla 146 on myös alaluku Aerobinen liikunta). Muutama sivu tästä Heikkilä puhuu liikunnasta ja laihdutuksesta, ja häntä harmittaa, että

“Toisaalta virallisissa terveyssuosituksissa ei ole otettu mitään kantaa siihen, miten ja kuinka paljon pitäisi liikkua” (s. 151).

Liikuntasuosituksia tekevän UKK-instituutin mukaan 18–64-vuotiaiden tulisi harjoittaa kestävyyskuntoa viikoittain 2 h 30 min reippaalla tai 1 h 15 min rasittavalla tasolla. Lisäksi aikuisten tulisi harjoittaa lihaskuntoa ja liikehallintaa vähintään 2 kertaa viikossa.

Kun kysyin sähköpostissa asiaa itse instituutilta, sain vastauksen Tampereen yliopiston terveystieteiden tohtorilta. Hänen käsityksensä mukaan UKK-instituutti on Suomessa virallisesti hyväksytty asiantuntijataho, jonka erityisosaaminen liittyy liikunnan terveysvaikutuksiin.

Ensimmäisen terveysliikuntasuosituksen UKK-instituutti antoi kuulemma 2004, ja kuntoliikuntasuosituksia on tohtorin mukaan annettu kuulemma jo kauan ennen kuin terveysliikunnasta tuli oma käsitteensä. Joka tapauksessa liikuntasuosituksia on annettu vähintään 14 vuoden ajan.

Siinäpä se siis tuli: terveysliikuntasuositukset ovat mielestäni terveyssuosituksia, joten virallisissa UKK-instituutin terveysliikuntasuosituksissa on otettu kantaa vähintään 14 vuotta, miten ja kuinka paljon pitäisi liikkua.

Asiavirhe #13: virheellinen taulukko ja sen siteeraus

Seuraavalla sivulla (152) olevassa taulukossa on todennäköisesti siteerattu virheellisesti Sports & Exercise Nutrition –kirjan vuoden 1999 painoksen taulukkoa, johon on listattu elimistön energia-aineenvaihduntaa intensiteetiltään erilaisissa tiloissa:

• Lepo: Proteiini 1–5 %, hiilihydraatti 35 %, rasva 60 %
• Hidas liikunta: Proteiini 5–8 %, hiilihydraatti 70 %, rasva 15 %
• Reipas liikunta: Proteiini 2–5 %, hiilihydraatti 40 %, rasva 55 %
• Maksimaalinen suoritus: Proteiini 2 %, hiilihydraatti 95 %, rasva 3 %

Taulukon virhe on se, että reipas liikunta ja hidas liikunta ovat menneet sekaisin. On kiistämätön fysiologinen fakta, että liikunnan intensiteetin noustessa hiilihydraattien käyttö energiaksi lisääntyy, joten hitaan ja reippaan liikunnan pitäisi olla toisinpäin.

Alla olevassa kuvassa polttoaineiden käyttö intensiteetiltään erilaisissa suorituksissa on esitetty oikein (ensin tulee lepo, sitten intensiteetti laskee mentäessä vasemmalta oikealle).

Jää epäselväksi, ovatko Heikkilän siteeraamat tiedot taulukoitu virheellisesti kirjaankin vai ovatko ne menneet sekaisin siteeraajalla. Joka tapauksessa Heikkilä vielä tulkitsee taulukkoa virheellisesti sanomalla, että reipas liikunta näyttäisi olevan sopivin laihdutusmuoto, sillä “kaikista aktiviteettimuodoista reipas liikunta on rasvanpolton kannalta tehokkain… Yleiset suositukset perustuvatkin tähän kaavioon” (s. 152).

Tätähän se ei ole, sillä asia on muutenkin monimutkainen ja ottaa huomioon vain harjoituksen aikaiset tapahtumat, minkä Heikkilä tosin itsekin mainitsee sivulla 148. Joka tapauksessa tarkastelemalla asiaa vain korjatun taulukon tietojen perusteella hidas liikunta on “paras” rasvanpolton kannalta, ei reipas liikunta.

Virhetulkinnan lisäksi on erikoista, että tässä yhteydessä mainitaan yleiset suositukset: Juurihan Heikkilä kirjoitti yksi sivu aiemmin, että suosituksissa ei ole otettu mitään kantaa siihen, miten ja kuinka kauan pitäisi liikkua. Nyt jonkinlaisia suosituksia ainakin siitä, miten pitäisi liikkua, vaikuttaisi Heikkilän mukaan olevan olemassa.

Asiavirhe #14: laktaattikynnykset

Lihastyön seurauksena syntyvään laktaattiin liittyy Heikkilän mukaan myyttejä. Yksi hänen laktaattiin liittyvistä lausahduksistaan on myös myytti:

“Ei ole myöskään olemassa erityistä laktaattikynnystä” (s. 149)

Tämä on yksinkertaisesti väärin.

Aerobinen kynnys tarkoittaa sitä harjoitustehoa, jossa veren laktaattipitoisuus alkaa nousta lepotasosta, mutta laktaatin tuotto ja poisto ovat kuitenkin tasapainossa. Aerobista kynnystä voidaan kutsua myös ensimmäiseksi laktaattikynnykseksi.

Korkeinta mahdollista suoritustehoa, jossa laktaattia kyetään vielä puskuroimaan riittävän nopeasti, sanotaan anaerobiseksi kynnykseksi tai toiseksi laktaattikynnykseksi. Suoritustehon ollessa tämän kynnyksen yläpuolella veren laktaattipitoisuus nousee nousemistaan, sillä laktaattia ei enää kyetä poistamaan riittävällä nopeudella, koska laktaatin tuotto ja poisto ole enää tasapainossa. Ennen pitkää suoritus loppuukin totaaliseen väsymykseen tai reippailija hidastaa vähintään vauhtia.

Huippukestävyysurheilijat ovat käyttäneet näihin kahteen kynnykseen perustuvaa harjoittelua vuosikymmenien ajan, ja nykyisin monet innokkaat harrastelijatkin käyvät “kynnystesteissä” saadakseen selville syke- ja nopeus- tai tehorajat, joiden perusteella harjoittelu saadaan säädettyä erittäin yksilölliseksi.

Asiavirhe #15: aerobinen heikentää immuniteettia

Kuten sanottua, liikuntaluvun perusteella on selvää, että Heikkilä ei ole pitkäkestoisen ja tasavauhtisen aerobisen liikunnan ystävä. Yksi syy siihen on esimerkiksi tämä:

“Pitkä yli tunnin jatkunut aerobinen harjoitus heikentää immuunijärjestelmää ja altistaa hengitystieinfektioille” (s. 154)

Asia on melko kiistanalainen. Esimerkiksi uudehkon katsausartikkelin¹⁵ mukaan pitkän liikunnan akuutti, immuunipuolustusta heikentävä vaikutus on myytti.

Väite perustuu pitkälti suurella joukoihin tehtyihin tutkimuksiin, jossa maratonin osallistujat raportoivat itse sairastuneensa ylähengitystieinfektioihin kontrolleja useammin. Näitä havaintoja ei ole kuitenkaan todettu infektioiksi labrakokeilla. Ihmisellä kova ja pitkäkestoinen liikuntasuoritus voi aiheuttaa hengitystieoireita, jotka ole välttämättä infektiosta peräisin. Lisäksi maratontapahtumiin on kokoontunut paljon ihmisiä, joten vaikka maratoonarit sairastuisivat useammin nuhiin, syy voi olla itse massatapahtumassa, jotka ovat tehokkaita levittämään pöpöjä.

Artikkelissa tutkijat kertovat muun muassa, että pitkäkestoinen liikunta voi jopa parantaa immuunipuolustusta akuutisti! Tämä johtuu siitä, että immuunipuolustussolut kulkeutuvat muun muassa keuhkoihin ja limakalvoille, ollen siten valmiina vastaanottamaan mahdollisia taudinaiheuttajia. Sama kulkeutuminen johtaa siihen, että harjoituksen jälkeen puolustussolujen määrän on havaittu laskevan verestä mitattuna.

Asiavirheet #16–17: liikunta ja kortisoli

Heikkilä on omistanut stressihormonina tunnetulle kortisolille liikuntakappaleesta yhden alaluvun. Siinä Heikkilä kirjoittaa muun muassa, että “Aerobinen harjoitus, kuten maraton, lisää rasvanmuodostusta” (s. 153), ihan kuin jotkut tavalliset, juoksua harrastavat palkansaajat lähtevät töiden jälkeen tuosta noin vaan tekemään 42 kilometrin pituisia ”aerobisia harjoituksia”.

Kortisoli kuulemma

“… estää rasvan käyttöä energian lähteenä…” (s. 154),

mutta tämä ei vain ole totta. Kortisoli on katabolinen eli kudoksia purkava hormoni, ja yksi sen monista vaikutusta on stimuloida hormoni-sensitiivistä lipaasia (HSL), joka on elimistön rasvavarastojen purun kannalta olennainen entsyymi. Kortisolin eritys siis edesauttaa rasvan käyttöä energianlähteenä^6,7,8.

Liikuntaan liittyvä kortisoliväittämä menee myös pieleen:

”Aerobinen harjoittelu nostaa myös kortisolitasoja, joka on sokerihormoni ja joka lisää osaltaan rasvan kertymistä” (s. 153)

Wahlin ja kollegoiden tutkimuksessa⁹ yksi treeni oli 2 tuntia pitkä ”peruskuntolenkki”, joka tehtiin kuntopyörällä. Pyöräilyn aikana keskisyke oli 138, joten kyseessä oli oikein mallikkaasti aerobisen harjoituksen eli ”PK2-lenkin” kriteerit täyttävä urheilusuoritus. Itsekin olen kipitellyt juoksulenkkejä suurin piirtein tuolla sykkeellä. Miten kortisolitasoille kävi tutkimuksen 2 tunnin pyöräilyn aikana?

Alla olevan kuvan yhtenäinen viiva kertoo testattavien veren kortisoliarvot ennen suoritusta, heti suorituksen jälkeen sekä 30, 60 ja 180 minuuttia suorituksesta.

Heti 2 tunnin aerobisen harjoituksen jälkeen kortisolitasot olivat jopa laskeneet treeniä edeltävästä ja jatkoivat edelleen laskuaan mittausten edetessä. Vaikka jokin tietyllä kovuudella tehty, riittävän pitkä aerobinen nostaisikin kortisolitasoja, ei asia ole kuitenkaan niin mustavalkoinen kuin Heikkilä väittää.

Toki liikunnan aiheuttamalla akuutilla kortisolin nousemisella tai nousemattomuudella ei muutenkaan ole merkitystä, mutta käydään sitä läpi joku toinen kerta. Liikunta on terveellistä, tuli se missä muodossa tahansa.

Asiavirheet #18–20: lihaskuntoharjoittelu

Toinen osa kirjan liikuntasuosituksia on kuntosaliharjoittelu, joka Heikkilän mukaan on turvallinen kehittää ja ylläpitää lihaskuntoa. En ole tästä eri mieltä: jokaisen kannattaa käydä puntilla.

Heikkilän mukaan

“Kuntosaliharjoittelua voi tehdä monella tavalla, mutta itse kannatan amerikkalaisen lääkärin Doug McGuffin kehittämää menetelmää High Intensity Training eli HIT” (s. 163).

Vähänkään puntteja kolistelleet tietävät kuitenkin saman tien, että McGuff ei ole kehittänyt HIT:tä, vaan se oli Arthur Jones, joka popularisoi HIT:n 1970-luvulla. Lähteissä siteerattu McGuffin Body by Science –kirja on vuodelta 2009.

Pikkasen pidemmälle lukiessa selviää, että McGuffin versiossa yhden kuntosaliliikkeessä tehtävän toiston kesto on noin 20–30 sekuntia, kun tyypillisesti se on sell