Eilen illalla oli kauden kuudes kytiskerta suopassissani. Ilta oli puuduttavan rauhallinen, kuten pari aiempaakin kertaa. Jostain syystä edellisen kaadon jälkeen, ei peuroja ole paikalla näkynyt livenä eikä edes riistakamerassa. Liekö lähistöllä tehtävät hakkuutyöt ajaneet peurat evakkoon.

Onneksi näin alkusyksystä peurat vielä liikkuvat paljon ja tämä häiriö jäänee pelkästään tilapäiseksi ilmiöksi. Ainakaan ruokalistasta ei homman pitäisi jäädä kiinni. Puffassa on nyt luomukauraa, maissia, herneitä, porkkanoita, omenaa, päärynää, leipää ja tietysti suolakivi. Jostain syystä ei edes supeja ole kuvissa näkynyt.



Ymmärrän toki, ettei keskellä metsää sijaitseva ojitettu suo ole kaikkein ihanteellisin peuraruokinnan paikka, mutta aikaisempina vuosina siellä ollut kävijöitä välillä ruuhkaksikin asti. No, aika näyttää miten peurat tottuvat lähistölle muodostuneeseen uuteen hakkuuaukkoon.



Pimenevällä suolla istuskelu on toki välillä melkoisen puuduttavaa hommaa. Olin juuri kellannut ajatuksissani markan aforismeja, kuten ”Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu. Mitä hankalampi taistelu sitä loistavampi voitto” jne, koska tiesin, että pahimmillaan edessä on pitkä kuivakausi ilman peuran peuraa. Kun havahdun (klo 19:15) kaverin kyttäyspaikan suunnasta kuuluvaan laukaukseen.

Pian whatsapissa onkin tieto paikalle tulleesta peuratokasta, eli emästä, vasasta ja kahdesta ylivuotisesta, joista urosvasa söi juuri viimeisen omenansa. Hieno uutinen, ensinnäkin siksi, että näiden kytispaikkojen etäisyys ei linnun tietä ole kuin joitakin satoja metrejä, joten kovin laajalle alueelle häiriö ei ole levinnyt. Ja toisaalta jaamme saamamme saaliit kaverin kanssa kimpassa, joten itsellenikin on luvassa pakastimeen vasan paisteja ja fileetä :)

Laitan onnitteluviestin ja lähden vetoliinan kanssa kohti tapahtumapaikkaa. Reilun puolentunnin päästä meillä onkin perattu peura autoilla, eli kaiken kaikkiaan varsin onnistunut jahti-ilta.