Olen kiinnostunut työnteosta, varsinkin luovasta työstä; siitä miten työ voi tuoda merkitystä elämään, antaa tarkoituksen ja olle itsensä kehittämisen väline. Älkää ymmärtäkö väärin, olen kyllä, varsinkin juuri nyt, myös erittäin kiinnostunut lomailusta, elämänhalun kehittämisen välineen – krrooooh, olisinpa jossain meren aaltojen pauhussa loikoilemassa kookospähkinä kainalossa…

Kun puhutaan itsensä kehittämisestä, tuntuu luonnolliselta ajatella myös kouluttautumista. Oma koulunkäyntini oli laiskaa. Nukuin tunnilla ja menin aina sieltä, missä aita oli matalin. Poltin tupakkaa välitunnilla, Mutta en saanut ikinä jälki-istuntoa. Olin keskinkertainen kaikessa, paitsi kuvaamataidossa.

Ensimmäinen opettaja joka töytäisi minua johonkin suuntaan elämässä, oli omalaatuinen nainen. Nutturapäinen Anna-Liisa Korhonen pukeutui muistaakseni aina pastellin väriseen kukkakuvioiseen tuulipusakkaan, oli tiukka ja kiinnostunut oppilaistaan. Anna-Liisan mielestä olin taitava piirtäjä ja osasin maalata vesiväreillä. Sanoin hänelle, että haluan isona asianajajaksi, hän sanoi, että en ikinä jaksaisi sitä työtä, vaan pitkästyisin. Kun piti hakea ylä-asteelle, olin ajatellut, omaan laiskaan tapaani, seuraavani muita luokkani tyttöjä lähimmälle ylä-asteelle. Anna-Liisa oli ajatellut toisin. Viherlaakson kuvataidepainoitteisen koulun hakuaika oli muistaakseni jo ummessa, kun Anna-Liisa jotenkin junaili asiat niin, että nippu piirustuksiani toimitettiin Viherlaaksoon ja syksyllä aloitin todellakin ylä-asteen kuvaamataitopainoitteisella luokalla.

Ylä-asteen päätyttyä jatkoin kuvislukioon, tällä kertaa oma-aloitteisesti ja mutkien kautta, nyt vuosia myöhemmin, teen luovaa työtä. Olisin ehkäpä päätynyt tänne muutenkin, kuka tietää. Muistan aika vähän mitään asioita lapsuudestani tai mistään asioista ylipäätään, mutta muistan sen, että kuudennella luokalla nutturapäinen Anna-Liisa ajatteli, että osasin jotain niin hyvin, että kannatti yrittää, vaikka hakuaika oli ummessa.

Moni opettaja on yrittänyt opettaa minulle asioita ja usein en jaksanut kuunnella, koska olin teininä tosi unelias. (Söin pelkkää ruisleipää ja Oltermannia ja join O’boy -kaakaota, joten olin todennäköisesti vuosia syvässä hiilari-humalassa.) Mutta kaikki merkittävimmät opettajat elämässäni ovat olleet vähän erikoisia ja osoittaneet jonkinlaista uskoa, erityiskiinnostusta kykyihini. Niin, egoa hivelevää!

Mutta, kuten eräs lukijamme kommentissaan mainitsi, on koulussa joskus vaikea löytää ihmisiä joilla olisi ylimääräistä aikaa annettavanaan. Joskus kritiikin ja kannustuksen saaminen tuntuu vähäiseltä ja riittämättömältä.

Siispä ehdotan seuraavaa. Ole aktiivinen. Etsi itse itsellesi mentori. Mene työharjoitteluun. Etsi joku, joka tekee asioita, joissa haluat olla hyvä ja pyydä heiltä apua. Ihmiset ovat yllättävän avuliaita ja halukkaita puhumaan heille tärkeistä asioista. Jos siis haluat kehittyä suunnittelijana, puhu taitaville suunnittelijoille. Jos haluat oppia valokuvaamaan, ota yhteyttä kuvaajiin. Näytä töitäsi ihmisille joiden mielipidettä arvostat ja ota kritiikki vastaan. Lue esikuviesi ajatuksista. Jos et tiedä ketä ihailet, aloita siitä ja Etsi Joku Joka herättää kiinnostuksesi.

Ystävälläni on kasvuyritys, joka työllistää kymmeniä ihmisiä. Yrityksen kasvua haluttuun suuntaan auttamaan on koottu alojensa ammattilaisista advisory board, joka toimii neuvoa-antavana tiiminä, jonka tarkoitus on auttaa yritystä saavuttamaan sille asetettuja tavoitteita. Miten järkevää! Olen alkanut soveltamaan tätä ideaa myös omassa elämässäni ja kuten sanoin – ihmiset ovat yllättävän avuliaita auttamaan.

Et ehkä törmää koulussa opettajaan, jolla on aikaa antaa juuri sinulle erityishuomiota, mutta voit itse etsiä mentoreita ja opettajia koulun ulkopuolelta ja koota oman advisory boardisi.

Kuvat kuvasimme tänä kesänä Kobra Agnecyn ja valokuvaaja Carl Bergmanin kanssa.