Niinkuin monena aiempanakin Äitienpäivänä soitan aamulla puhelun omalle äidilleni. En tänäkään vuonna pääse häntä halaamaan ja kasvokkain onnittelemaan. Olen tästä surullinen ja tunnen vähän syyllisyyttäkin. Miksi en nytkään saanut lähdettyä? Mutta lähtö Hollolaan ei ole vain minusta kiinni ja niinpä saan onnitella äitiäni vain puhelimitse. Onneksi on puhelin. Ja onneksi on veli, joka lastensa ja ex-vaimonsa kanssa pitää huolen siitä, ettei äitini juhlapäivää joudu yksin viettämään.

Äitini on minulle rakas. Äitini, joka on vahva ja sitkeä ja  menettänyt elämässään enemmän kuin on kohtuullista. Silti äitini ei ole katkeroitunut maailmalle vaan säilyttänyt elämänilonsa ja huumorintajunsa. Kun äitini hymyilee, on se hymy kaunis. Ja kun äitini nauraa, tarttuu nauru muihinkin.

Äiti - kun luet tätä, tiedät, että haluaisin olla siellä. Onneksi näimme pääsiäisenä ja seuraavan kerran tapaamme kesällä Pohjois-Karjalan mökillä, jos Luoja suo. Sitä ennen nuoriso valloittaa kotisi ensi kuussa;) 

Aamulla oli isäntä keittänyt kahvit ja kattanut pöytään täytekakun. Maistoin hieman ja isäntä vähän enemmän. Sain myös ne perinteiset ruukkuruusut ja hieman lahjuksiakin. Isäntä sai suukon.

Myöhemmin päivällä  menemme isännän kanssa Turkuun katsomaan hänen vanhempiaan ja onnittelemaan anoppiani. Myös tyttäremme ja poikamme miniäehdokkaan kanssa tulevat sinne. Juomme kahvit ja tulemme sitten nuorten kanssa tänne Kaarinaan. Lapset ovat luvanneet kokata ja minä istun valmiiseen pöytään. Syömme hyvin, juttelemme ja lämmitämme saunan. Ja minä olen onnellinen tästä perheestäni lähellä ja kauempana. 

Isännältä saadut ruusut koristavat pöytää ja vaikka olen sanonut, että lahjoja ei saa hankkia, saanen kuitenkin jonkin paketin. Sittenkin se suurin lahja on siinä, että lapset ovat siinä lähellä.

Meitä äitejä on monenlaisia - ja niin on meitä äitien lapsiakin. On äitejä, jotka yksin odottavat, että joku muistaisi edes onnitella - ja on lapsia, jotka kaipaavat äitiä, jota ei ole. Erilaisia kohtaloita. Monenlaisia elämiä. 

Kuitenkin suurimmalle osalle meistä äideistä on yhteistä rakkaus lapsiimme ja huoli siitä, miten he selviävät. Ja ilo silloin, kun siivet sittenkin kantavat. 

Samanlaista on äidinrakkaus niin täällä Suomessa kuin maailman toisella laidallakin. Samanlainen niin rikkaalla kuin köyhälläkin. Ja samanlainen siellä, missä lapset tuntuvat olevan turvassa kuin sielläkin, missä äidit saavat pelätä lastensa hengen puolesta.

Äidinrakkaudesta on sanottu paljon ja kauniisti, mutta yksi hienoimmista sanoituksista on tässä Anna-Mari Kaskisen runossa, jonka olen täällä aiemminkin jakanut: