Tänäkin vuonna joulupukki on saanut lukuisia kirjeitä, joihin on kirjattu ne joulun toivelahjat. On toivottu leluja, pelejä, puhelimia ja tabletteja, kirjoja, urheiluvälineitä, meikkejä, patoja ja kattiloita, astioita, sisustustavaroita, herkkuja ja sitä sun tätä. On toivottu niin tarpeellista kuin turhaakin.

Erään 8-vuotiaan pojan toive löytyi Joulupuu-keräyksen toivelapusta: sukat ja alushousut. Kun luin tuon jutun ja ajattelin tuota pientä poikaa - ja niitä lukuisia pieniä poikia ja tyttöjä, joiden jouluun eivät lelulahjat, uudet kännykät tai pelit kuulu, tuli melkein itku. Sydämeen sattui.

Ei ole tämä maailmamme, ei edes tämä hyvinvointi-Suomemme, joulunakaan yhtä antelias kaikille. On lapsia, joiden kotien kuusen alla on tavaravuori - ja on lapsia, joiden kotona ei lahjoja pystytä antamaan.

On koteja, joissa eivät pöydät notku herkuista. Leipäjonot ovat tulleet tähän lottovoitoksikin kutsutuksi kotimaahamme jäädäkseen - ja ne pitenevät vain pitenemistään.

Ja sitten on meitä, joilla on varaa vähän enempäänkin. Ja niinpä kauppojen kassat kilisevät. Ja saavat kilistäkin. Sillä niin nurinkurista kuin se onkin, niin kuluttamalla tuemme työllisyyttä ja kartutamme verovaroja. Ja kerrytämme sitä hyvää, mistä voi jakaa.

Ja sitä hyvää jakaen syntyy myös jouluiloa. Siitä, että annan roponi - joskus vähemmän, joskus enemmän - jollekin toiselle. Sillä antaessaan saa. Saa myös sitä joulumieltä ja jouluiloa.

Tähän ikään ehtineenä tiedän, että avun tarvitsijana voi huomenna olla minä, sinä tai lapsemme. Tunnen ihmisiä, joiden maailma on lyhyessä ajassa muuttunut: on tullut työttömyys tai avioero tai sairaus. Ja pahimmissa tapauksissa kaikki nuo.